Kun henki ei kulje

Vuoristojen ohuessa ilmanalassa mm. hapenottokyky heikkenee ja syke nousee - mikä on ihan normaalia. Kun hengitysvaikeudet iskevät kesken kympin kisan eikä olla edes vuoristossa, kaikki ei ole kunnossa.

Viime tammikuussa koin ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun hengitys ei toimi kovassa juoksussa. Olin juoksemassa testimielessä Aktia-cupin kymppiä Vantaan Hakunilassa. Kymppiin tähtäävää treeniä oli vähän alla, joten tiesin toki, etten ole missään enkkakunnossa.

Pari ensimmäistä kilsaa meni ihan hyvin alamäkeen lasketellessa, mutta mitä pitemmälle kisa eteni, sen selvemmäksi kävi, että jotain on pielessä. Kympin juokseminen on aina kamalaa, mutta se voi tuntua hyvällä tavalla pahalta. Nyt tuntui ainoastaan helvetin pahalta. Loppukilometreillä minusta lähti ääntä, niin vaikeaa hengittäminen oli. Vauhtini oli lopussa päälle viisi minuuttia kilsa, mikä on hitaampaa kuin reippaat lenkkini. Loppuaika oli yli 48 minuuttia.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, olin jo seuraavana maanantaina Helsingin Urheilulääkäriasemalla. Epäilin itse, että kyseessä on rasitusastma, olihan oireet ilmaantuneen ensimmäistä kertaa talvella. Muitakin taustatekijöitä epäilykselleni oli.

Minulle tehtiin spirometria (keuhkojen toimintakoe) ja lisäksi tein kaksi viikkoa aamuin illoin PEF-mittauksia (uloshengityksen huippuvirtauksen mittaus) ilman avaavaa lääkettä ja sen kanssa. Näistä ei löytynyt mitään astmaan viittaavaa. Koska lääkärini oli perusteellinen, hän ehdotti juoksurasitustestiä, jotta nähdään, mitä kovissa juoksuvauhdeissa konkreettisesti tapahtuu.

Tallinnassa juokseminen oli ilmeenkin perusteella yhtä tuskaa. Juoksen numerolla 3904.

Noin seitsemän minuuttia kestänyt juoksu matolla provosoi esiin ”oireeni” eli hengitys oli pinnallista ja minusta lähti ääntä. Lääkäri, joka oli paikalla seuraamassa testiä, kertoi, ettei ääni tule keuhkoista, vaan äänihuulista. Juoksurasitustesti varmisti sen, ettei kyseessä ole rasitusastma.

Minä olin jopa hieman pettynyt tulokseen, koska en ymmärtänyt, mistä hengitysvaikeuteni johtuivat ja olisin halunnut syyn. Olin ollut lähes varma, että taustalla on jotain astmaan viittaavaa. (Jälkeenpäin olen toki ollut syvästi kiitollinen siitä, ettei kyseessä ole rasitusastma.)

Sain lähetteen fysioterapiaan, ja lääkäri suositteli fysioterapeuttia, joka on erikoistunut mm. hengityksen hoitamiseen ja voice massage -terapiaan. Kävin säännöllisesti fysioterapeutilla viime kevään. Tein hengitysharjoituksia ja aloin kiinnittää enemmän huomiota myös ryhtiini ja lantionasentooni juostessa. Aloitin myös yin-joogan. Mielen tasolla yritin ajatella, ettei ihmisen tarvitse ns. hengittää, vaan se tapahtuu itsestään, myös juostessa.

Tästä kaikesta oli valtavasti apua. Tuntui, että hengitys toimi paremmin. Kympin kisaa en juossut ennen kuin vasta kesäkuun lopulla. Se sujui olosuhteisiin nähden ihan hyvin, ja ehdin jo tuuletella, että kaikki on hyvin.

Tämä riemu oli kuitenkin liian aikaista.

Kesän mittaan juoksin vielä yhden hellekympin Hämeenlinnassa ja melko lämpimässä säässä ratakympin Helsingissä. Juokseminen tuntui kamalalta, mutta tammikuisia hengitysoireita ei ilmaantunut ja sää selitti osaltaan raskaat tuntemukset. Ratakympin rutistin aikaan 45.16, mihin olin kohtuullisen tyytyväinen. Aika jäi toki vielä reilun minuutin omasta kympin enkastani, mutta oli paras radalla koskaan juoksemani 10 000 metrin tulos.

Syyskuussa juoksin kympin Tallinnassa, ja siellä loppu oli todellista taistelua. Viimeisillä kilometreillä minusta lähti taas ääni ja vauhti hiipui. Tallinnan kympin vaikeudet ja tuloksen (46.06) pistin tukkoisuuden ja räkäisyyden piikkiin, olin ollut sitä ennen kipeä, ja räkä oli jäänyt pyörimään. Sää oli myös aika lämmin.

Haave oman kunnon ulosmittaamisesta oli kuitenkin niin kova, että ilmoittauduin vielä SAULin SM-maantiekympille Raumalle 22.9. Ajattelin, että hyvällä viileällä säällä siellä voisi vihdoin nakutella oman enkan.

Raumalla muutama minuutti ennen lähtöä olin lähes paniikissa ja oloni oli todella epävarma. Tuttuun tapaan kaksi ensimmäistä kilometriä menivät ihan hyvin, mutta kolmannesta eteenpäin hengitys oli raskasta, pinnallista ja vaikeaa. Sieluun sattui niin saatanasti, kun edessä aukesi loiva asvalttibaana, mutten voinut luukuttaa, koska sykkeet olivat korkealla ja olo niin tukala. Pelkäsin, etten suoriudu maaliin.

Rimpuilin vauhdeilla 4.32-4.41 yhdeksän kilometriä ja vika olikin hitain eli 4.43. Enkkajuoksuissani viimeinen kilsa on aina ollut yksi nopeimmista, koska silloin otan viimeisetkin voimani irti. Nyt viimeinen kilsa oli äänekästä vinkumista ja jonkinlaista psyykkaamista, etten ihan täysin luovuta. Loppuaika 46.12 ei tietenkään ollut se, mitä lähdin hakemaan. Vaikka sää oli tuulinen, se olisi tarjonnut mahdollisuuden ihan kelpo tulokseen.

Rauma oli silti tarpeellinen kokemus. Se konkretisoi minulle sen, ettei hengitys todellakaan toimi.

Paprikassa, ruisleivässä ja vihreässä salaatissa on rautaa. Pieniä asioita, mutta nyt viilaan kaikkia yksityiskohtia kuntoon, myös ravinnossa.

Olin käynyt mittauttamassa veriarvoni syyskuun alussa ja sain tulokset 12.9. Hemoglobiini oli 120 ja ferritiini (ns. varastorauta) 36. Hb on todella matala ja alhainen on myös ferritiini. Aloitin saman tien tankkausraudan eli Obsidanin syömisen, mutta otin tässä vaiheessa vain yhden tabletin päivässä. Liityin Facebookissa Raudanpuute-ryhmään, jossa on valtavasti tietoa asiasta.

Yksi raudanpuutteen oire on hengitysvaikeudet.

Olen edelleen ratkaisukeskeinen ihminen. Kun palasin Raumalta kotiin, varasin samana iltana ajan lääkärille, joka on erikoistunut mm. anemiaan. Sain suositukset seurakaverilta, joka on tuntenut kyseisen lääkärin vuosia.

Sain myös juoksugenreltäni paljon tukea sekä hyviä vinkkejä siihen, miten paljon ja millaisten vitamiinien ja hivenaineiden kanssa rautaa kannattaa ottaa. Muutamalla muulla oli myös kokemuksia siitä, ettei kisavauhtinen kymppi irtoa raudanpuutteessa.

Raudanpuute selittäisi monta asiaa, joita olen omassa treenaamisessani ja juoksemisessani hieman ihmetellyt. En kuitenkaan ala arvailla mitään vaan haluan, että asiat tutkitaan. Menen siis lääkäriin. Ja pidän jatkossa huolen siitä, että seuraan omia veriarvojani paremmin ja käyn verikokeissa useammin kuin kerran kahdessa vuodessa.

Koska terveydellä ei ole hintaa – ja se kympin tekemättä jäänyt enkka motivoi!