Rakkaudesta lajiin

Riitta Kylänpään elämäkerta Pentti Linkolasta sai Tieto-Finlandian vuonna 2017.

Olen joskus miettinyt, millaiseen kriisiin ajautuisin, jos en voisi juosta. Puhumattakaan siitä, etten kykenisi liikkumaan. Jälkimmäinen on tietenkin vakavampi asia kuin edellinen. Etenkin, jos oletus on, että minulla olisi jokin vamma, joka pakottaisi lopettamaan juoksemisen, kuten esimerkiksi akillesjänteen repeäminen. Mutta josta kuntouduttuani voisin taas palata lajini pariin.

En tiedä, mitä tapahtuisi, enkä osaa ennustaa kriisin syvyyttä tai kriisittömyyttä. Koska olen keski-ikäistyessäni muuttunut hieman turvallisuushakuiseksi, olen huomannut, että asioita, jotka tuovat elämään sisältöä, pitää olla useita. Pelkkä juoksu ei riitä.

Joku kutsuisi näitä asioita intohimoiksi. Se on ihan hyvä nimi. Mutta koska olen eräänlainen romantikko, nimitän näitä asioita ainakin tässä kirjoituksessa rakkaudeksi. (Sillä opin muutaman viikko sitten eräästä kirja-arvostelusta, ettei intohimo riitä pitemmän päälle. Mihinkään.)

Siis rakkaudesta lajiin. Tai "lajeihin".

Kuukauden sisällä olen toistamiseen hakenut sinkkitaput apteekista ja toivonut, että alkava flunssa on ohitse muutamassa päivässä. Tämä jälkimmäinen on sitkeämpi, ja se on myös kohtalaisella voimalla nirhannut hermojani. Ei olisi ollut fiilista sairastaa, nyt. Keho ei kuitenkaan kysele. Se kertoo.

Mutta onneksi on Pentti Linkola. Tai oikeastaan Riitta Kylänpään kirjoittama teos hänestä.

Kun viikonlopuksi suunnitellut treenit jäävät välistä, käperryn linkolani kanssa viltin alle. Matkustan Hämeen aarniometsiin (joita ei enää juuri liiaksi ole), rengastamaan sääksen poikaisia puiden latvoihin, tarpomaan marjametsiin ja usvaisille soille. Järvenselille, pimeään tupaan ja Helsinkiin, joka oli joskus.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda -teos on saanut paitsi Tieto-Finlandian viime vuonna, pitänyt minut otteessaan, vaikka elämäkerran sävy ei ole sitä ruusunpunaisinta. Kirja on ehdottomasti yksi niistä, joka tulee vaikuttamaan minuun pysyvämmin. Muuttamaan ajatuksiani ja tekojani. Voin sanoa tämän jo nyt, vaikka en ole edes lukenut teosta loppuun. 

Vaikka treenien jättäminen väliin onkin harmittanut ja ihan snadisti pelkään, katoaako huolella hankittu juoksukunto näiden flunssien myötä, yritän fokusoida kauemmaksi. Vaikka en pystyisi ulosmittaamaan omaa kuntoani tänä syksynä, pelkät tulokset eivät kuitenkaan ole rakkauteni ydin. Tämä ei tietenkään poista vitutusta tai sitä, että tavoitteet, niiden saavuttaminen ja omien enkkojen tekeminen ovat minulle tärkeitä.

Tärkeintä on kuitenkin liike. Linkola, jonka fyysinen kunto oli aikoinaan lähes huippukilpapyöräilijän tasolla, on surrut vanhenemista ja liikuntakyvyn menettämistä.

Antaahan se perspektiiviä. Ihan vähän ainakin.

Niitä muita "lajeja" ovat tietenkin juoksun ja lukemisen lisäksi kirjoittaminen ja taide. Duuni ja ihanat ihmiset lähellä ja vähän kauempanakin ovat taas perusta, eräänlainen kiinteä kivijalka koko touhulle. 

(Tuosta ihmisen ihanuudesta Linkola olisi kanssani hyvinkin eri mieltä.)