Omaa polkua etsimässä

Kirjan päällyksessä on Manuela Boscon maalaus.

Sain joululahjaksi kirjan, jota en varmaan itse olisi koskaan ostanut. "Rose on poissa" on Katja Ketun viime vuonna ilmestynyt teos, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana.

Yllättävä lahja poltti heti käsissäni, kun luin takatekstin. Kirja kertoo Lempistä, joka palaa 45 vuoden jälkeen lapsuutensa intiaanireservaattiin. Lempin äiti Rose on ojibwa-intiaani ja isä Ettu, jonka juuret ovat Suomessa ja jonka vanhemmat olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin paremman elämän perässä.

Tässä on ensimmäinen asia, joka kirjassa kolahtaa. Nyt ei ollakaan nyky-Suomessa, vaan Yhdysvalloissa, intiaanireservaatissa, jossa läsnä ovat vahvat traditiot, myytit, esiäidit ja -isät, parantajat ja henget, ja jonne nykyaika on Coca-Colaa ja bensa-asemia myöten tehnyt sijansa.

"Mutta minun lapsuudessani reservaatti oli muutakin... valtavien tammien, hikkoripuiden, koivuniittyjen ja varjoisten malvalehtojen maailma, jonka hietarannoilla virvatulet tanssivat yksinäistä tanssiaan täysikuulla ja kaikilla oli oma kieli, kivilläkin, ja omenan, kirsikan, päärynän, persikan ja lilakin kukinnot olivat Taivaankantta vartioivan Suuren Esiäidin varisseita lahjoja."

Oman minuuden ja identiteetin rakentaminen ei ole ollut helppoa Lempille, jonka äiti katosi tämän olleessa pieni, isä menetti muistinsa ja Lempi kasvoi ankaran Helmi-mummon katseen alla kaupungissa. Reservaatissa Lempi oli ollut liian valkoinen, "fintiaani" ja reservaatin ulkopuolella hän oli "punanahka". Lempi käy valkoisten lasten koulua, jonne hänen äitinsä oli tytön jotenkin keplotellut. Jo tässä kohtaa ihmettelen ristiriitaa, miksi intiaaniäiti halusi lapsensa sisäoppilaitokseen?

Toinen asia, joka kolahtaa: Kolmen Tulen kansan intiaanien myytit ja perinne, henkien ja eläinten maailma, uskomukset ja riitit. Unet, joissa on päätetty kunkin ihmisen polku, jolta hän seitsemän kertaa hairahtuu. Kun elää keskellä järjen ja tiedon määrittelemää maailmaa, paluu myytteihin, ja johonkin sellaiseen, jota ei voi oikein selkeästi älyllä ymmärtää, vaan joka siltä karkaa, on virkistävää, kiehtovaa ja suorastaan mykistävää!

"Peurankalvorummun äänessä oli jokin sellainen suru ja kaipaus ja uhma ette mieleni teki nousta ja lähteä juoksemaan valkoiseen kesäyöhön eikä pysähtyä ennen kuin henki minusta irtoaisi..."

Kirjan osat ovat nimetty erilaisten polkujen mukaan, kuten lähdön polku, rakastamisen polku, alistumisen polku ja suden polku. Rosen ja Lempin kirjeiden kautta palataan ajassa menneeseen ja takaisin nykyiseen. Lukeminen vaatii keskittymistä, ja toisinaan palaan taaksepäin tarkistaakseni jotakin aikaisemmin lukemaani. Tämä ei kuitenkaan ole mikään puute, vaan tarina valmistuu hitaasti erilaisista kuteista, kuin peikkolasten hännistä, jotka sidotaan yhteen.

Reservaattiin paluusta alkaa menneisyyden salaisuuksien purkaminen. Lempi palaa ristiriitaisin tuntein sinne, minkä hän on jo melkein unohtanut, mikä hänestä haluttiin lapsena kuurata irti rukouksin ja vitsoin. Mitä tapahtui Roselle, miksi Ettu menetti muistinsa? Minne katosi äidin lapsuudenystävä Vera?

Katja Kettu kirjoittaa rikasta kieltä, jota on ilo lukea ja joka sopii tällaiseen aiheeseen ja teemaan hyvin. Kirjailija on itsekin todennut, että onkin parempi tehdä jotakin omaa, kuin kopioida muita. Juuri näin. Teoksen omaperäisyydestä kasvaa sen voima, joka vie mukanaan - tai jättää viemättä! Jos järjen ja tieteen ulkopuolella ei ole mitään, mikä kiinnostaa, kirja tuskin lumoaa. Silti se voi sivistää, sillä faktat ovat Ketulla hallussa. 

"Minä renkkureisi marisin kun ei köyhäinavusta enää saanut turvapulloa, semmoisia ne intiaaneille jakelivat vielä viiskytluvulla. En estellyt kun ottivat lapset, Mattikin niin kaunisuninen poika, kalojen kielellä puhuja, toinen polku sille oli määrätty, vaan kuka niistä oikeita enää osaisi kulkea kun puolet on silattu asvaltilla ja toisen päällä moottoritien levike ja viinakauppa niin että minkäs voi kun vilkku käy ja tieltä väkisin riivitään ja siitä tyrmään heitetään. Mitä se ensimmäinenkin tuomio muka oli, jonkun gallonan petroolia mulle pakkasilla koitti varastaa, tyhjääkin tyhjempi anaste."

Kirjan sanoma tai jonkinlainen viesti avautuu salaisuuksien paljastumisen myötä ja on edelleen ajankohtainen. Kuinka me kohtelemme muita, erilaisia, toisenlaisia, muuta sukupuolta olevia? Nyt ja muinon. Miten ihmisen voi viedä mukanaan pahuus tai sitten paljon lempeämmän voimat. "Rose on poissa" on myös kuvaus äidinrakkaudesta ja rakkaudesta ylipäätään sekä siitä, miten tärkeää on kuulua johonkin tai jonnekin. Löytää oma paikka maailmassa tai intiaanien tavoin oma polku, jolta aina silloin tällöin lipsutaan.

"...enkä sillä heimohetkellä potenut huonoa omaatuntoa siitä että olen kerran lähtenyt, vaan tunsin yhteisen ilon käärivän minut sisäänsä ja ajattelin, että nämä ihmiset ovat selviytyneet, vaikka heidän olisi pitänyt kuolla sukupuuttoon. Me olimme selvinneet."