Vanhassa verkkatakissa salille

Kahvakuulat kuuluvat nykyään hyvän salin varusteisiin.

Liikkuminen ei onneksi aina ole välineistä tai vaatteista kiinni. Lähdin aika minimalistisella pakkaamisella viikonlopuksi Keski-Suomeen. Kun sitten lauantai-iltana aloin penkoa laukkua ja suunnitella salitreeniä, huomasin, että olisin tarvinnut mukaan paitsi salikengät myös jonkinlaisen hupparin.

Mutta ei hätää. Lapsuudenkodin komerot notkuvat jos jonkinlaista kivaa harkkavaatetta teinivuosilta ja vähän myöhemmiltäkin ajoilta. Yhdestä komerosta löytyi yläastevuosien verkkatakki, melko reiluhkoa kokoa oleva, koska siihen aikaan nyt vaan oli coolia käyttää isoja vaatteita. Selässä luki tietenkin Kiva - Pesis team.  Pesäpallo, lentopallon jälkeen paras nuoruuteni laji!

Vanhassa verkkatakissa.

Olen alkanut juosta säännöllisemmin vuonna 2010. Vielä tuohon aikaan juoksumaailmassa Asicsin lenkkarit olivat rollsroycet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla juoksijalla piti olla. Eteisen kenkäkaapin alahyllyltä löysinkin noilta vuosilta Nimbukset. Ne saisivat kelvata salille. Nimbuksekset tuntuivat vieläkin tavattoman vaimennetuilta ja pehmoisilta. En tiedä, uskaltaisinko kuitenkaan juosta niillä kovin pitkää lenkkiä enää - ajatukseni Asicseista ovat muuttuneet vuosia sitten.

Juoksun ohella käyn noin kaksi kertaan viikossa salilla. Maratonien jälkeisen pienen ylimenokauden jälkeen aloitan saliharjoittelun lihaskestävyysperiaatteella. Tuo jakso kestää minulla yleensä noin 5-7 viikkoa. Sen jälkeen olen tehnyt kaksijakoista perusvoimaohjelmaa, ajallisesti yleensä niin kauan, etten enää voi lisätä painoja ja osaan ohjelmat ulkoa. Vielä ennen Pariisin maratonia (14.4.2019) ehtisin aloittaa nopeusvoimatreenin.

Oli aikoja, kun kelpuutin lenkeille vain Asicsen lenkkarit, kuvan malli on Nimbus 13.

Pienessä kunnassa, josta olen lähtöisin, on varsin hyvä kuntosali. Rakensimme jumppakepeistä ja kuminauhoista "radan",  jolla tein yhden jalan "kinkkoja". Salilla on myös hyviä kahvakuulia, yksi oikein söpö vaaleanpunainenkin, joita käytin kahden käden etuheilautuksessa. "Muusani ja salivastaavani" kehuikin paikan varustetasoa ja kursailemattomuutta. Ei mitään ylimääräistä hifistelyä, mutta kaikki tarvittava käytettävissä.

"Kinkkarata".

Treenin jälkeen teinivuosien harkkavaatteiden innoittamana pengoin kaappeja lisää. Siellä olivat muun muassa Davidin trumpettilahkeiset jumppatrikoot yliopistoajoilta. Ai että, muistan joskus menneenä kesänä juosseeni trikoilla osan yhdestä pitkiksestäni. Oli järjetön vesisade, ja kävin kymmenen kilsan jälkeen vaihtamassa kuivat kamat ylleni. Tuolloinkin repussa oli ollut aika nuukasti treenivaatetta mukana, joten trumpettilahkeilla juoksin loput pitkiksestäni. Tätä varustusta ei tullut koskaan kuvattua - hyvä niin.

Kaapissa oli myös "aarre". Lentopalloaikojeni pelipaita, valkoinen Karhun pitkähihainen, jossa on sinisiä ja punaisia raitoja olkapäissä. Nostalgiset pelikenttien muistot ja vuorokausilentopalloturnaukset tulvivat mieleeni. Onneksi olen säilyttänyt paidan.

Joskus liikkuminen on välineurheilua. Kaikki, jotka ovat hiihtäneet lipsuvilla suksilla tai luistelleet tylsillä luistimilla, tietävät sen. Mutta on hetkiä, kuten lauantai-illan salitreenini, jolloin harjoitus ei jää tekemättä puutteellisen varustuksen takia - vaan arjen luovuus pelastaa tilanteen. Ja on jotain tavattoman hauskaa ja koomista pukeutua välillä hieman epätavallisiin treenikamoihin.

Kuminauha tehostaa etuheilautusta.