Merci beaucoup Paris!

Alkumatkasta mukana oli juomapullo ja irtohihat - hiuksetkin vielä kuivat. Kuva: Marathon-Photos.

Tämän kevään ykköstavoitteeni oli Pariisin maraton, joka juostiin palmusunnuntaina aurinkoisessa mutta hieman viileässä säässä. Kilometrien taittuessa ehti tulla lämmin, ja päätinkin, että jos säätiedote näyttää pelkkää aurinkoa, on aina sortsikeli - oli sääret miten valkoiset tahansa.

Turhamaisuuteeni taival ei kuitenkaan katkennut, toki pitkät trikoot olivat lämpimät. Kaikki muu, minkä pystyin säädyllisesti heittämään pois, sai mennä. Jopa sisareltani lainassa olleet irtohihat - ja siitä sainkin palautetta. (Tuliaiset olikin helppo ostaa pariisilaisesta urkkakaupasta.)

Kisaa edeltävä päivä - ajan tappamista

Lensimme lauantaiaamuna Pariisiin. Lento oli hieman myöhässä, mikä oli meidän onni. Kentällä oli lauantairuuhka ja aamupala olisi jäänyt välistä, jos kone olisi ollut aikataulussa. Maratonia edeltävä päivä on pelkkää ajan tappamista, joten se sopii hyvin matkustuspäiväksi.

Pariisissa veimme matkalaukut hotellille, hyppäsimme metroon ja lähdimme noutamaan kisanumeroita. Yllätyin siitä, miten jouhevasti numeroiden hakeminen sujui, jonossa ei tarvinnut patsastella ja kaiken muun oheissälän sai nopeasti kerättyä. Pariisin maraton onkin hyvin järjestetty tapahtuma, jossa mennään juoksijoiden ehdoilla. Kiittelin jo edellisellä viikolla saamaani sähköpostia, jossa kerrottiin hyvin selkeästi, mistä osoitteesta numero pitää hakea, ja ennen kaikkea, mistä ja monelta oma lähtöryhmäni starttaa.

Kannustajani myötätankkaa. 

Päivä kului tasaisin väliajoin syödessä ja kahvia juodessa, vain siestä jäi välistä. Illalla juoksimme hotellilta Champs Elyseelle, tsekkasin aamuisen reittini lähtöpaikalle. Löysimme myös pienen baarin, jossa söimme maratoonareille kokatut pastabologneset ja suunnittelimme seuraavan päivän kuviot. 

Oloni oli yllättävän rauhallinen koko kisaa edeltävän päivän - mutta tiesin kyllä, että sunnuntaiaamuna tilanne olisi toinen.

Kisapäivän aamu ja lähtöpaikka

Kello oli kuudelta soimassa, jotta ehtisin syödä ajoissa aamupalan (vähintään kaksi tuntia ennen lähtöä), mutta olin jo viiden jälkeen hereillä. Sekoitin annospuuron, vetelin patonkia juustolla ja join kylmän kahvin. Yritin nakertaa myös suklaamuffinssia, joka ei kuitenkaan uponnut. Jännitti.

Kisa-aamun look hotellilla.

Kisajännityksestä on se hyöty, että myös suoli toimii. Vessa tulikin hyvin tutuksi. Mitä lähemmäksi puoli yhdeksää kello kulki, sitä hiljaisemmaksi muutuin. Olin ajatellut reipastella lähtöpaikalle yksin, mutta pyysin kuitenkin kumppaniani saattamaan. Vielä viime hetken tueksi ja turvaksi.

Hotellilta lähdettyämme bongasimme myös muita juoksijoita, joilla oli sama suunta. Tutkivin katsein tarkastelin, mitä he olivat pukeneet päälle. Minulla oli ylisuuret collarit ja paita, sekä tuubihuivi ja muutaman euron juniorihanskat. Röntsöt jättäisin lähtökarsinaan, päälle jäisivät vain kisavaatteet.

Pariisissa lähtö on porrastettu, sillä juoksijoita oli yli 60 000. Silti Champs Elyseellä oli nytkin ruuhkaa ja meinasi jo pieni paniikki iskeä, ehdinkö ajoissa. Olin 3.15-lähtöryhmässä, hivenen kovemmassa kuin kuntoni - kenenkään taakse ei kannata näissä kisoissa jäädä jarruttelemaan.

Ensimmäinen kymppi

Virallinen lähtöaikani oli 8.32, mutta kesti vielä useamman minuutin ennen kuin ylitin lähtöviivan. Oloni on edelleen yllättävän rauhallinen, jännityksen pahin kärki on taittunut. Tietynlainen sisäinen varmuus tulee siitä, että tiedän olevani hyvässä kunnossa - itse asiassa paremmassa kuin koskaan ennen. Se on hyvä lähtökohta maratonille.

Lähdöstä suuntaamme kohti Concorde-aukiota, mutta sen jälkeen en paljon nähtävyyksiä bongaile. Ensimmäisten kilometrien aikana haen kisavauhtia ja -tuntumaa. Omassa kellossani viisi kilometriä tulee täyteen huomattavasti ennen virallista väliaikapistettä (24.08). Olen ottanut alun rauhallisesti, ruuhkaa on jonkun verran, mikä tarkoittaa juoksijoiden välissä pujottelemista. Leveä baana tietää aina myös ylimääräisiä metrejä, joten tajuan, että mutkat on otettava jatkossa tarkemmin, jos tavoittelen 3.20-aikaa.

Ei mitään hajua, missä kohtaa reittiä tässä ollaan. Kuva: Marathon-Photos.

Kiristän vauhtia ja jätän taakseni muutaman selän, joiden perässä on ollut hyvä juosta. Vauhti ei kuitenkaan riitä minulle. Olo on aavistuksen väsynyt, mutta ajattelen sen johtuvan hiilaripöhöstä ja lyhyistä yöunista. Kadun myös sitä, etten ollut laittanut sortseja jalkaani ja heitän huivin ja irtohihat menemään. Kympin väliaikapisteellä olen ajassa 47.16 - hieman tavoitevauhtiani nopeammin.

Kohti puoliväliä ja 30 kilsaa

Bois de Vincennes -puistossa on 15 kilometrin etappi. Ihan kamalasti ei ole mielikuvia maisemista sitä ennen. Vihreys on valloittavaa ja tajuan, että olen keskellä Pariisin kevättä. En jää fiilistelemään sen enempää, matkaa on taitettu vasta reilu kolmannes.

Puisto päättyy 20 kilometrin kohdalla, jossa bongaan myös rakkaan kannustajani. Ehdin huutaa, että on raskasta ja saan tsemppihuudot perääni. Väliaika on 1.34.24, olen edelleen tavoitevauhtiani edellä. Jonkinlainen raukeus katoaa tässä vaiheessa ja saan uudenlaisen vireen päälle. Puolikkaan väliaika on 1.39.27.

Jossain... Kuva: Marathon-Photos.

Edellisenä iltana juttelimme pastabaarin pitäjän (triathlonistin ja maratoonarin) kanssa ja hän sanoi, että kilometrit 23-32 ovat haastavia, koska juostaan kumpuilevaa joenvartta - Seinen ranta on kaunis, mutta ei juoksijan kannalta optimaalisin. Matkalla on muutama tunneli, joista toisessa haisee kusi. Pitempi niistä on käsittääkseni se, jossa prinsessa Diana joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen 1997. Mietin, tunnistaako tämän kohdan jotenkin, mutten huomaa mitään muuta kuin betonia.

Tunneleissa pidän vauhdin yllä tuntumalla ja sillä ajatuksella, että mieluummin vähän liian lujaa kuin hiljaa. Myös hetkellinen varjo auringosta miellyttää. Noin 28 kilsan kohdalla huomaan, että vasen käteni on aika turvonnut, laitan suolatabletin suuhuni.

Eiffel-torni. Kuva: Marathon-Photos.

Väsymys hiipii vähitellen, mitään seinää ei tule vastaan. Minulla on niin lämmin, että kaadan juomapisteillä pullosta vettä suoraan päähäni. 30 kilometrin kohdalla käännän sen verran päätäni, että näen Eiffel-tornin. Väliaika on 2.21.44, tavoiteajassa mennään. Edessä ovat kuitenkin maratonin tärkeimmät ja yleensä vaikeimmat kilometrit.

Kilometrit 30-40

Huomaan odottavani Bois de Bologne -puistoa ja pääsyä pois Seinen rannalta. Vauhti alkaa aavistuksen verran hidastua, on lämmin ja säädän geelipussin kanssa. Ajattelen epämääräisesti, että geelien kantaminen täytyy jatkossa hoitaa jotenkin toisin, eikä niin, että ne ovat hakaneuloilla kiinni trikoiden vyötärössä. Kädet ovat turvoksissa ja on hankala saada hakaneuloja auki. Alkumatkasta en saanut yhden geelin korkkia auki, vaan jouduin puremaan sen rikki.

Kurvit otin todella tarkasti! Kuva: Marathon-Photos.

Noin 35 kilometriin pystyn juoksemaan vielä alle viiden minuutin kilsoja. Kannustajani tsemppaa 35 kilsan kohdalla ja tarjoaa geeliä, jota en ota. Edellisen geelin nieleminen oli jo vaikeaa ja ajatus siitä, että pitäsi laittaa vielä jotain suusta alas, kuvottaa. Tiedän, että nyt mennään kilometri kerrallaan.

Olen juossut 10 maratonia, eikä minulla ole koskaan ollut sen isompia vaikeuksia energian imeytymisen kanssa. Nyt tuntuu, että vesi ja geeli jäävät hölskymään vatsaan, kädet ovat niin turvoksissa, että on löysättävä kellon ranneketta. Maha on kipeä, ja yritän kiskoa trikoiden vyötäröä alemmaksi, mutta se vain hidastaa juoksua ja jotenkin mielessäni välähtää kuva, jossa housut ovat valahtaneet liian alas - kiskon vyötäröä takaisin ylöspäin ja yritän kestää.

Jossakin näillä kilometreillä, ajattelen, että tuli mitä tuli, en aio keskeyttää tai kurvata pusikkoon. Tiedän, että haave 3.20-ajasta on kariutunut, mutta olen edelleen vahvasti kiinni uudessa enkassani. Juoksin edellisen PB:ni lokakuussa Frankfurtissa, ja sen aion alittaa.

Mieleeni välähtää ajatus edellisiltana lukemastani Aki Nummelan kirjasta "Juokse!". Nummelan mukaan kisassa ei kannata panikoida, jos jotain yllättävää tulee vastaan. Mietin, että vaikka juoksisin paska housussa tai oksennus rinnuksilla maaliin, ei se niin vakavaa olisi. Kunhan en pyörry. Päätän olla panikoimatta.

Jalka siirtyy toisen eteen. 35 kilsasta 40 kilsaan mennään vähän päälle vitosen keskivauhtia. Vatsa alkaa vähän helpottaa. Yritän olla hidastamatta vauhtia sen enempää. Päätän luottaa peruskestävyyteen ja siihen, että se kantaa. Jossakin näillä viimeisillä kilsoilla juoksen mutkan jälkeen yhden miehen päälle. Häneltä on vissiin tippunut geeli, jota hän on jäänyt poimimaan. Levittelen käsiäni, jatkan matkaa. Ei edes vituta, vaikka mietin, kuka viitsii enää tuossa vaiheessa nostaa geelejä maasta.

Kohti maalia

Toiseksi viimeinen kokonainen kilsa tarjoaa alamäenkin. Alkaa vähän hymyilyttää. Olen menossa vahvasti kohti uutta enkkaani. Askellan varmasti. Jossain tunnetiloissani heitän ylävitosen muutaman muksun kanssa. Kun maaliin on enää 500 metriä, irrotan käsijarrun ja annan palaa.

Maaliin! Kuva: Marathos-Photos.

Maali on aina helpotus - mutta tänään erityisen paljon. Nojaan aitaan ja tihrustan itkua. Oma kelloni pysähtyy aikaan 3.22.41. Vatsa on edelleen kipeä ja päätän alkaa hivuttautua kohti hotellia. Saan mitalin kaulaani ja T-paidan mukaani. Kädet ovat turvoksissa ja kipeät, mutta kiskon silti vihreän muoviviitan päälleni ja nappaan pullon vettä mukaani. Kaiken ruokatarjottavan ohi kävelen, etoo. Ei tee edes mieli kaljaa.

Yritän etsiä kannustajaani, mutta tajuan, että ihmisiä on liian paljon. Matkaa hotellille on reilut kolme kilsaa. Tiedän näyttäväni aika urpolta, mutta onneksi meitä on muutama muukin. Olen sen verran huonovointinen, että keskityn lähinnä perille pääsemiseen. Vähitellen alkaa hiipiä kylmyys, mutta silti pidän kiinni kuin viimeistä päivää vesipullostani, jos kuitenkin vielä tarvitsen sitä.

Hotellin respan mies ottaa minut ystävällisesti vastaan. Soperran jotain ajastani ja huonosta olostani.  Mies suosittelee suihkua ja lepoa, ja kehuu kovaa aikaani. Nousen hissillä vitoseen ja soitan kannustajalleni. Vähitellen alan tajuta, että vanha enkka parani yli viisi minuuttia. Aurinko paistaa hotellihuoneen ikkunasta ja on tosiaan kevät - Pariisin kevät.

Virallinen nettoaika on 3.22.35. Olen kaikista juoksijoista 5138, kaikista naisista 239. sekä ilmeisesti oman ikäryhmäni 70. En ole tippaakaan pettynyt, vaikka 3.20 jäi haaveeksi - vielä.

Merci beaucoup Paris!

Päivän odotetuin hetki. Kuva: Marathon-Photos.