Juoksun ydin kirkastuu vuorilla

Mykistävät juoksumaisemat Val Federiassa. Kuva: Sanna Kullberg.

Kiinnostuin alppimatkailusta vasta, kun tajusin, että Alpeilla voi myös juosta. Tätä ennen minua eivät olleet innostaneet lumihuiput, alppimajat, after-ski eivätkä tunnelmalliset talvikuvat Sveitsistä tai Itävallasta.

Kuulin ystävältäni mahdollisuudesta treenata juoksua Italian Livignossa. Muutaman klikkauksen jälkeen olin myyty. Tykkään Italiasta, rakastan juoksua ja tässä vaiheessa lumihuiputkin alkoivat kiinnostaa.

SporttiOravien eli Maija ja Jani Oravamäen järjestämä Endurance Livingno Camp starttasi juhannustorstaina. Näin ratkesivat aina niin piinaavat keskikesänjuhlasuunnitelmat. Olisin jussin Italiassa, Livignossa, jossa yötön yö on vain haave, mutta jossa ei ole yhtään itikkaa.

Juoksun lisäksi leirillä on mahdollisuus patikoida sekä maantiepyöräillä tai maastopyöräillä. Päätin jättää pyörät muiden poljettaviksi ja keskittyä vain juoksuun ja patikoimiseen.

Naapurihotellissamme majoittui norjalaisia ampumahiihtäjiä.
Samaan kuvaan piti päästä. Kuva: Pia Mäenpää.

Milanosta Alpeille

Lennämme torstaina Milanoon Finnairin suorilla lennoilla, otamme muutaman muun leiriläisen kanssa vuokra-auton alle ja ajamme reilun neljä tuntia Livignoon. Ihastelemme ikkunoista yhä jylhemmäksi muuttuvaa maisemaa, pieniä kyliä ja vuorten rinteille levittäytyvää asutusta. Kirkontorneja kohoaa kohti korkeuksia jokaisesta kylästä.

Torstain ohjelmassa on noin puolen tunnin kevyt tutustumislenkki (meitä leiriläisiä on kaiken kaikkiaan 21). Korkea ilmanala tuntuu kevyenä puristavana tunteena rintakehässä. Selkeiten ohuen ilman vaikutuksen tunnen, kun nousen hotellissa portaita ylös huoneeseemme kolmanteen kerrokseen. Hengästyttää ja sydän hakkaa.

Torstain päivällinen hotellilla sisältää neljä lajia, ja jo toisen alkuruuan jälkeen olen melko täynnä. Tiedän kuitenkin, että treenileireillä tarvitaan energiaa, joten syön huolella pääruuan ja jälkiruokahedelmätkin. Leiriin kuuluu täysihoito pienessä viehättävässa Hotelli Lanzissa, joka on italialaiseen tapaan ollut saman perheen omistuksessa useamman sukupolven ajan.

Puitteet erilaisiin treeneihin ovat kohdallaan Livignossa.

Vuorien lumous

Nukun ensimmäisen yön vähän huonosti ja olen hereillä jo neljän jälkeen aamulla. Olisi turha yrittää väkisellä uutta unta. Leirin ohjelma on myös mukavan väljä, mikä tarkoittaa mahdollisuuksia siestaan päivän aikana.

Perjantaina ohjelmassa on aamulenkki puoli kymmeneltä. Koska lähdemme vasta aamupalan jälkeeen juoksemaan, voisimme juosta hieman pidemmän lenkin, sillä energia riittäisi hyvin. Tunnustelemme aluksi vauhtia, koska liian lujaa ei kannattaisi aloittaa. Laitan myös sykevyön, sillä on mielenkiintoista nähdä vauhti ja syke ja verrata niitä alempana tehtyjen treenien lukemiin.

Kuva: Ali Leivo.

Kuva: Ali Leivo

Juokseminen tuntuu yllättävän kevyeltä ja syke pysyy matalalla. Usein korkealla treenatessa syke on normaalia korkeampi, mikä johtuu mm. vähemmästä määrästä happea. Maisemat ympärillämme ovat henkeäsalpaavat. Yksi juoksukavereistani toteaakin osuvasti, ettei hän koskaan kyllästy juoksemaan vuoristossa, koska vuoret näyttävät joka päivä vähän erilaiselta riippuen esimerkiksi säästä. Minä saisin nauttia tästä ensimmäistä kertaa elämässäni ja vielä monta päivää.

Juoksemme lopulta reilut 14 kilsaa. Lenkin lopulla teemme viisi kovempaa vetoa, koska korkealla käydään vähän "hitaalla". Näin kroppamme muistavat myös nopeamman juoksun.

Kuva: Sanna Kullberg.

Rakkaudesta ruokaan

Ei ole pelkkä klisee, että italialaiset rakastavat ruokaa ja osaavat sitä myös tehdä. Päivällisen lisäksi myös lounaalla tarjotaan useampi ruokalaji. Perjantaina artisokkapastan ja vaalean kalan jälkeen maistuu myös kevyet päiväunet ennen juoksutekniikkatreenejä.

Koska perjantai on juhannusaatto, lähdemme vielä päivällisen jälkeen suosittuun Bivio-hotelliin drinkeille. Livigno elää ja hengittää urheilua, samoin myös tämä baari, jonka seinillä on menestyneiden urheilijoiden paitoja, valokuvia ja nimikirjoituksia. Bivion terassi on aurinkoisina päivinä suosittu paikka, jossa kukaan ei kuulema katso kieroon, jos nautit oluesi pyöräilyvarusteissa tai juoksuvaatteissa.

Kuva: Jaakko Marjosola.

Dumplings eli mykyt italialaiseen tapaan.

Pannacotta oli juuri sopivan kokoinen ja kauniisti tarjoiltu.

Ensimmäinen "huiputus"

Lauantaina lähdemme puoli kymmeneltä aamulla "huiputtamaan" läheisen de la Paren, jonka korkeus on 2390 metriä mpy. Huipulta voi jatkaa joko juosten tai patikoiden matkaa muutaman mutkan kautta alas hotellille.

Tiedän, että itselleni huipulle nouseminen ei tulisi olemaan mitään vuorikauriin ketterää menoa. Jo ensimmäisien kymmenien metrien jälkeen pohkeet ovat kovilla ja ajattelen, että ehkä nousutekniikassani on jotakin parantamisen varaa. Saankin ohjeeksi lyhentää askelta ja astua enemmän koko jalalla maahan, eikä askeltaa päkiävoittoisesti. Hyviä neuvoja asvalttimaratoonarille!

Kohti huippua! Kuva: Maija Oravamäki.

Huomaan myös hengästyväni todella nopeasti. Hapenottokyky ei kuulu vahvuuksiini ja lisäksi hemoglobiinini on melko matala. Joten hidastan jo alussa vauhtia, pidän pieniä maiseman ihastelutaukoja ja nousen kohti huipulla häämöttämää ristiä hitaasti mutta varmasti. Varsinkin lopussa on sen verran jyrkkiä kohtia ja ihan pientä huimauksen tunnetta, joten tukeudun välillä rinteen kallioon ja katson tarkasti, mihin astuin.

Alamäkien hurmos

Huipulle kiivetessä sade on yltynyt, joten mitään megalomaanisia patsasteluja ei voi jäädä harjoittamaan ristin juurelle. Lähden muiden juoksijoiden perään, koska tiedän, että hitaammalla menolla minulle tulee kylmä. Ohuen takkini hihat liimautuvat käsivarsiini ja sormeni alkavat olla kohmeessa. Päätän kuitenkin pysyä letkassa mukana, ja kun ensimmäisen kerran pysähdymme, laitan pitkät hihat. Ne lämmittivätkin yllättävän hyvin. Vuorilla reissatessa pitääkin aina olla mukana varavaatetta, riittävästi vettä ja energiaa.

Jos ylöspäin noustessa olin vahvasti epämukavuusalueellani, alaspäin juokseminen on paikoitellen yhtä hurmosta. Vettä tulee taivaan täydeltä, joten kovin pitkiä taukoja emme pidä. Toki pari kertaa pitää tarkistaa reitti, mutta sateensuoja löytyy mm. yhden talon katon räystään alta.

Räystään alla. Kuva: Jenni Koho.

Livigno sijaitsee 1800 metriä meren pinnan yläpuolella. Polarini näyttää lenkin jälkeen nousumetreiksi 600, niin kuin pitääkin. Matkaa mittariini kertyi 13.71 kilometriä ja aikaa kului tauot pois otettuna 2 tuntia ja 13 minuuttia. Vaikka nouseminen tuntuikin työläältä, sykkeeni nousi kuitenkin vain aerobiselle kynnykselle. Tosin korkealla ollessa kehon maitohappopitoisuus nousee ja kynnyksetkin muuttuvat sen myötä.

Hotelliin palatessamme olemme kuin ne surullisen kuuluisat uitetut koirat, lämmin suihku on ensimmäisenä mielessä. Tosin sisareni joutui vetämään minulta kompressiosäärystimet jalasta, koska sormeni ovat niin kohmeessa. Päivän pääurakan jälkeen kasvispasta ja paikalliset juustot maistuvat taivaallisilta ja tulevat myös tarpeeseen.

Kuva: Maija Oravamäki.

Huipulla! Kuva: Maija Oravamäki.

Hölmöläiset uimalakeissaan

Iltapäivällä hölkkäämme uimahallille, jossa on myös hyvä kuntosali. Teen yläkroppapainotteisen treenin, jonka jälkeen menen vielä sisareni kanssa uimaan. Uimahallissa hölmöilemme oikein urakalla: siivooja opastaa meitä pariinkin kertaan, minne pitää mennä, muuten olisimme kurvanneet ainakin kerran miesten pukkariin.

Hilpeyttä aiheuttavat myös uimalakkimme, jotka ovat pakolliset uidessa (ihmiset eivät välttämättä ole kauneimmillaan uimalakeissa). Uima-allas on lisäksi niin matala, ettei siinä voi vesijuosta, mutta ratkaisemme ongelman juoksemalla allasta päästä päähän pohjaa pitkin. Yritän aina treenileireillä jaksaa käydä pulikoimassa, vaikka en mikään vesipeto olekaan. Vesi kuitenkin nopeuttaa lihasten palautumista.

Päivällisellä ensimmäisena alkuruokana syön paikallista perinneruokaa eli pizzoccheria, jossa on pastaa, voita, juustoa, perunaa ja kaalia vähän suuremmalla kädellä ammennettuna. Kyseessä on melkoinen energiapommi, ja mietimmekin, onkohan ruoka keksitty siksi, että talvisissa rankoissa vuoristo-olosuhteissa on tarvittu paljon energiaa.

"Several styles... one passion."

Hotellin cappucinot tarjoillaan erilaisista näteistä kupeista.

Juoksun monet ulottuvuudet

Illan lopuksi SporttiOravien Maija ja hänen ystävänsä Sanna kertoivat kokemuksestaan kovassa kahdeksan päivän parikisassa Transalpine Runissa (2011). Heitä kuunnellessa ja kuvia katsellessa nousee kyyneleet silmiin, kun tajuan, miten rankka urakka kisa on ollut ja miten kovaa psyykkistä kapasiteettia se vaatii. Myös heikolla hetkellä toisen sparraaminen ja konkreettinen auttaminen liikuttavat. Yli neljännes matkalle lähteneistä pareista keskeytti kisan. Sanna ja Maija selvisivät hienosti maaliin!

Olen monesti miettinyt, että juoksijaa ei ymmärrä kukaan niin hyvin kuin toinen juoksija. Tämä ajatus palaa mieleeni Maijan ja Sannan esitystä kuunnellessani. Useinhan juoksemisessa on kyse paljon muustakin kuin pelkästä kehon liikuttamisesta paikasta A paikkaan B. Minulle juoksu on mm. itseni haastamista, omien rajojeni kokeilemista ja psyykkisen paineen sietämistä. Se on iloitsemista onnistumisista mutta myös pettymysten tunnustamista niistä oppimista. Yhtälailla juoksu on elämäntapa.

Val Federian kukkia.

Fartlek ja alamäkijuoksu

Sunnuntaina teemme kevyen reilun kympin aamulenkin. Pari ensimmäistä kilsaa keho on vähän jäykkä, mutta kun kroppa lämpenee, juoksukin alkaa sujua. Edellisen päivän nousu tuntui hieman etureisissä, mutta niin pitääkin. Pilvinen kesäsää on kuin tehty juoksuun.

Päivän toisena treeninä on vauhtileikittely eli fartlek. Lyhyen verkan jälkeen juoksuporukkamme etenee tiiviinä ryppäänä. Kuka tahansa voi yhtäkkiä ottaa spurtin ja muiden pitää reagoida niin nopeasti kuin pystyy. Tässä harjoituksessa on pakko olla skarppina koko ajan. Sovimme, että nopeat pätkät saavat kestää max. 10 sekuntia ja uuden spurtin saa ottaa vasta, kun kaikkien hengitys on tasaantunut. Harjoituksen idea on mm. rikkoa rytmiä ja saada nopeaa juoksua treeniin ilman, että syntyy maitohappoja.

Poseeraus sillalla kesken fartlekin. Kuva: Pia Mäenpää.

Fartlekin jälken juoksemme kevyttä pk:ta mäelle, jossa Maija antaa meille hyviä vinkkejä alamäkijuoksuun. Uskallan itse juosta mäet melko lujaa, mutta tajuan, että omassa tekniikassani on runsaasti parantamisen varaa. Yksi olennainen asia on, että polven pitää nousta, jotta askel osuu päkiävoittoisesti maahan ja rullaa kevyesti taakse. Samalla core napakoituu.

Olen lenkeillä seuranut tiiviisti omia sykkeitäni. Aamun kympillä sykkeet olivat hieman koholla (noin 5 lyöntiä/minuutti), mutta kuitenkin tukevasti pk1:llä. Leposykkeeni on myös ollut noin 5-7 lyöntiä tiheämpi, toki tähän vaikuttaa myös treenin määrä. Sunnuntaihin mennessä kilsoja on kuitenkin kertynyt jo 57.

Aurinkoa, hikeä ja murmeleita

Aamupalaleipien, munakkaan, puuron ja tietysti kahvin jälkeen aloimme valmistautua maanantain treeniin. Päivästä tulisi lämmin, joten levitämme aurinkorasvat huolella ja valitsemme kesäiset juoksuvaatteet.

Päivän ainoan treenin speksit ovat hyvin selvillä: ihastelisimme Val Federian maisemia, ottaisimme paljon valokuvia ja juoksisimme todella iisisti. Päivän ykkösmissio on nähdä murmeli. Olinhan luullut aina tähän reissuun saakka, että murmelit ovat satuolentoja.

Aluksi edessä on noin 7,5 kilometriä ylämäkivoittoista etenemistä. Nousisimme 2210 metriin mpy. Mitä korkeammalle nousemme, sitä mykistävämmiksi maisemat muuttuvat. Vihreiden niittyjen vastapainona ovat lumihuiput, jotka hohtavat auringossa.

Kuva: Sanna Kullberg.

Kun laitoimme kävelyksi yhdessä mäessä, kurkistaakin yksi murmeli kolostaan. Huh, miten söpö se onkaan tutkivine katseineen pää pystyssä. Riemullani ei ole rajaa! Kun jatkamme matkaa, näemme pian toisen ja kolmannenkin murmelin, jotka ovat myös yllättävän vikkeliä kavereita. Kuvien ottaminen ei tästä syystä oikein onnistunut, parhaassakin fotossa murmeli maastoutuu hyvin kivien keskelle. Viime metreillä saamme vielä ääninäytteenkin, kun yksi murmeleista päästää korkean ja kovan kimityksen.

Määränpäämme on kahvila, joka sijaitsee pienen maatilan yhteydessä.  Läheisellä niityllä laiduntavat lehmät, joiden kellojen kilkatus luo omaperäisen äänimaiseman kahvitauollemme.

Paluumatka on yhtä riemukulkua, laskettelemme alas saman matkan, minkä olemme kivunneet ylös. Otamme käyttöön edellisenä päivänä opitut alamäkujuoksuvinkit, ja matka sujuu entistä sutjakammin. Yksi hyvä neuvo on laskeutua välillä alaspäin pienein hyppelyin, joka säästää reisiä.

Lenkkimme loppupuolella uitamme jalat vielä kylmässä joessa. Tai rehellisesti sanoen minä vain vähän huljuttelen varpaitani, mutta juoksukaverini ovat pian vyötäröä myöten vedessä - respect!

Samassa rytmissä sisareni kanssa. Kuva: Sanna Kullberg.

Shoppailua kyläraitilla

Iltapäivällä pääsen vihdoin ja viimein tutustumaan Livignon kauppoihin. Urkkavaatteita myyviä liikkeitä on paljon, outleteistä voi tehdä hyviäkin löytöjä edullisesti. Livigno on verovapaa alue, joten myös kalliiden merkkivaatteiden ystävät saattavat tehdä loistavia ostoksia. Tyydyn kuitenkin vain katselemaan Emporio Armanin ja Tommy Hilfigerin näyteikkunoita. Toki mukaan tarttuu omalle budjetille sopivia vaatteita ja Salvatore Ferragamon hajuvesi - jota ei muuten saa Suomesta!

Merkkiliikkeitä Livignossa riittää.

Navetta keskellä kylää.

Malttia ja vauhtikestävyyttä

Tiistaina on vuorossa leiriviikon vauhtikestävyystreeni. Koska ollaan korkealla, on äärimmäisen tärkeää aloittaa myös vk-alueen harjoitus maltilla. Verkkojen jälkeen tehdään 4-5 kertaa 6 minuutin veto, välissä kahden minuutin palautus. Ensimmäisen vetoni teen todella maltilla ja sykkeeni vain hipaisee aerobista kynnystä. Toiseen vetoon onkin helppo lähteä ja nostan maltillisesti vauhtia. Treenin idea on, että jokainen veto on vähän edellistä pitempi ja että vedot ovat kiihtyviä.

En muista milloin olisin aloittanut vk-alueen treenini näin rauhallisesti. Harjoitus kantaakin hienosti loppuun saakka. Viiden vedon sarjastani tulee kiihtyvä ja viimeisessä vedossa hipaisen anaerobista kynnystä. Sykkeet pysyvät myös yllättävän hyvin kurissa ja vetovauhdit ovat jopa parempia, mitä odotin.

Vaikka tiistainakin saimme nauttia auringosta, aamulla tehtyä vk-treeniä se ei haitannut, sillä juoksimme varjoisalla pätkällä vuoren rinteen ja puiden suojassa. Päivän toisena treeninä verkkaamme uimahallin kuntosalille ja rääkkäämme puolen tunnin verran corea. Lisäksi venyttelemme ja huolamme lihaksia putkirullilla.

100 kilsan viikko

Vaikka en ole laskenut kilsoja, tiistaina havahdun siihen, että sadan kilsan treeniviikko olisi hyvinkin mahdollinen. Teen silloin tällöin lomillani määrällisesti kovempia viikkoja, joten ajattelen, että tässä voisi olla paikka yhdelle satasen viikolle.

Aamulenkilläni on siis selkeä numeerinen tavoite: 12 kilometriä. Näin seitsemässä päivässä tulee juoksua 100 kilometriä. Juoksen ensimmäiset kuusi kilsaa kolmen muun leiriläisen seurassa ja käännyn sitten takaisin. Menomatkalla hämmästelen hieman korkeita sykkeitäni, mutta kun käännyn palatakseni takaisin, tajuan että olemme juosseet loivaan ylämäkeen. Viimeiset kuusi kilsaa kohti satasta meneekin hyvällä sykkeellä ja fiiliksellä loivaa alamäkeä rallatellen.

Iltapäivällä nousemme hissillä Mottolinon huipulle ( Noin 2400 m mpy). Näkymät ovat hienot niin alas Livignoon kuin huipun toisellekin puolelle.

Ihan vähän vielä juoksua farkkusortsit ja Converset jalassa. Kuva: Sanna Kullberg.

Tunkkaamista noin 1300 metriä

Torstai on leirin viimeinen virallinen päivä. Lähdemme 7-8 tunnin patikointiretkelle heti aamuyhdeksältä. Nouseminen tuntuu heti alusta alkaen ihan erilaiselta kuin lauantaina. Jalat ovat kevyet ja happi kulkee. Olen tainnut sopeutua vuori-ilmaan.

Käymme ensin katsomassa yhden jyrkemmän kohdan, josta myös Livignon Skymaratonin reitti menee. Nousemme yhä ylemmäksi ja lopuksi pitää jo pitää kettingeistä kiinni. Tällaista paikkaa kutsutaan Via Ferrataksi eli Iron Wayksi. Kyseessä on vuorireitti, jossa on esimerkiksi teräskaapelia, rappusia tai muitan turva-ankkureita. Alas en uskalla katsoa. Pelottaa ihan perkeleesti.

Via Ferratalla, minulla turkoosi reppu ja kaksi kättä kiinni kettingissä. Kuva: Katri Leskelä.

Laskeudumme samaa reittiä takaisin, eikä pelko hellitä yhtään. Asvalttilenkkarit eivät ole näiden paikkojen kenkiä. Etenen hitaasti ja välillä pylly maassa. Juoksuhame on pölyinen, mutta se ei nyt ole päällimmäinen murhe.

Vaikka lähes vannon, etten enää mene moisiin paikkoihin, saan kuitenkin jonkinlaisen itseni ylittämisen fiiliksen, kun pääsen turvallisesti alas. Matkamme jatkuu kohti Carosellon huippua, joka on noin 2800 metriä mpy. Tutustun noin 1300 metrin verran tunkkaamiseen eli vertikaalinousemiseen. Jälleen asvalttimaratoonari on vieraalla maalla, mutta tunkkaaminen sujuu minulta huomattavasti paremmin kuin kettingeissä roikkuminen.

Carosellon huipulla.

Kohti kotia

Kahdeksan päivän treeni korkealla tuntuu kehossa ja mielessä, leposyke on koholla ja yöunet ovat jääneet lyhyiksi muutamana edellisenä yönä. Hyvin tyypillistä itselleni leiriolosuhteissa, kun olen niin innoissani kaikesta, etten malttaisi nukkua. Lepo/nukkuminen on kuitenkin valtavan tärkeää, joten Suomessa on tiedossa viikonlopun mittainen tuplalepo ja kevyt viikko. Superkompensaatio on tietenkin tavoitteena.

Perjantaina alkaa kotimatka heti aamupalan jälkeen. Saatan vielä käydä puolen tunnin aamulenkillä, tai jättää käymättä. Kotimatkalla alkaa koisiminen!

Ydin kirkastuu

Treenaamiseni ydin tuntuu kirkastuvan vuorilla. Jos haluan kilpakuntoilijana ja maratoonarina olla edelleen tavoitteellinen ja parantaa ennätyksiäni, kilometrejä tarvitaan. Mutta lisäksi pitää olla malttia, oman itsen kuuntelemista, järkevää treeniä, lihashuoltoa ja lepoa. Ja ennen kaikkea hyvää fiilistä!

Itselleni juuri pidemmät leirit jossakin muualla kuin kotikonnuilla tuovat koko lajiin uutta perspektiiviä. Viikon aikana olen saanut mm. hyviä vinkkejä alamäkijuoksuun ja juoksutekniikkaan. Treenaamisessa samat lainalaisuudet pätevät kaikkiin, oli kyseessä sitten huippu-urheilija tai tavallinen kilpakuntoilija. Tämä muistui mieleeni kuunnellessani keskiviikkona Toni Roposen luentoa, joka kuului myös leirin ohjelmaan.

Vaikka jokainen kisa, jokainen maraton juostaan yksin, koskaan ei voi vähätellä hyvän seuran merkitystä, niitä ihmisiä, joiden kanssa jaat oman intohimosi ja elämäntapasi. Livignon leirillä olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin, ja meillä on ollut hyvällä tavalla yhteisöllinen meininki. Jokainen on osannut joustaa, yhteisiä kokemuksia ja valokuvia on jaettu valtavalla innolla ja lisäksi apua saa ja sitä mielellään annetaan, oli kyse sitten polkupyörän tai aurinkorasvan lainaamisesta tai pyykkien pesemisestä.

SporttiOravat eli Maija ja Jani Oravamäki ovat ammattilaisia sekä leirien järjestämisessä että ohjaamisessa, sekä lämpimiä ja kannustavia tyyppejä muutenkin. Suuret kiitokset myös Sanna Kullbergille, joka piti meidät tasamaan tallaajat hyvässä moodissa!

Livigno - Feel the Alps - taidan tietää, mitä teen ensi kesänä.

Kuva: Sanna Kullberg.

Korkeanpaikan harjoittelusta

- Ilma on ohuempaa kuin merenpinnan tasolla.
- Hapenpuute aiheuttaa muutoksia elimistössä: mm. hengitys tihenee, veren plasmavolyymi pienenee ja syke nousee.
- Myös veren maitohappopitoisuus nousee.
- Aerobinen ja anaerobinen kynnys ovat usein 5-15 lyöntiä matalammalla.
- Viikkojen harjoittelun myötä punasolumassa kasvaa, eli hemoglobiini nousee.
- Ks. lisää: https://www.electrofit.fi/uutisarkisto2/2016/9/28/korkeanpaikan-harjoittelu

Kuva: Sanna Kullberg.