Enkkajahti kääntyi pettymykseksi

Pettymyskuplan tunnelmia.

Tästä piti tulla ihan erilainen kirjoitus. Tästä piti tulla onnistuneen kympin kisaraportti kaikkine herkkuineen. Etenkin kun perjantai-illan sää Hämeenlinnassa näytti melko hyvältä ja kisareittikin oli ihan ok. Lähdin siis Linnahölkkään 12.7. lähes enkka mielessä, vaikka tiesinkin sen vaativan melkein optimaalista suoritusta.

Maanantain valmistavat vedot menivät hyvin. Juoksin 8 x 800 metriä kahden minuutin palautuksella noin 4.15-vauhtia ja lopussa kolme vetoa jopa nopeampaa. Pidin viikon kohtuullisen kevyenä ennen kisapäivää. Perjantainkin otin rennosti kotona ja nukuin päikkärit. Sain pidettyä jopa jännityksen siedettävissä rajoissa. Itse kisa starttasi seitsemältä illalla, joten oli ihan odotettavaakin, että olo ennen verkkoja oli hieman löysä.

Pieni riski alussa

Mitä sitten tapahtui? Aloitan kisat yleensä melko kovaa, ja joku voisi spekuloida, että tässä tapahtuu ensimmäinen virhe. En kiistä. Voisin aloittaa hiljempaakin. Linnahölkässä ensimmäiset kaksi kilsaa tarjoaa alamäkineen kuitenkin ylimääräisiä lähes ilmaisia sekunteja, ja olisi hölmöä olla käyttämättä niitä. Toki myönnän, että toinen kilsa vauhdilla 4.07 oli turhankin kova. Ensimmäinen kilsa meni maltillisemmin 4.17-vauhdilla. Tiedän myös sen, että kun haetaan enkkaa, on uskallettava ottaa pieni riski. Otin.

Kolmannella kilsalla juoksimme jo Vanajaveden rannan hiekkatietä pitkin. Alustana hiekka ei ole omalle taloudelliselle askeleelleni paras mahdollinen, mutta pohja tuntui ihan juostavalle. Kolmas kilsa alkoi jo tuntua kympin raastamiselle, mutta vauhti pysyi kuitenkin vielä kohtuullisena, 4.25.

Niin tuttu stoori. Kolme ekaa kilsaa menee ihan ok, neljäs on vääntämistä ja viidennestä alkaa helvetti. Viime maaliskuussa juostua Vantaan Aktia-cupin kymppiä lukuun ottamatta tämä on ollut minulla näiden matkojen kaava viimeiset puolitoista vuotta. Tässä kohtaa joku voisi taas ajatella, että mimmi vetää liian kovaa. Tavallaan totta sekin.

Pohjakosketuksia

Neljäs kilsa meni vaudilla 4.32 ja viides jo kuusi sekkaa huonommin. Juoksu oli melkoista puskemista, viidennen kilsan keskisyke 175, kun anaerobinen kynnykseni on ehkä noin 168-170. Olen kärsinyt hengitysongelmista juuri kympin kisoissa, eikä tästä tullut poikkeus. Vitosesta etenpäin sykkeet olivat järkyttävän korkeat, vauhti hidastui ja hengitys piti ääntä. Maallikkona kuvailen ongelmaa niin, etten ikään kuin saa sitä kaikkea happea lihaksiini, mitä ne tarvitsisivat, ja sydän tekee kamalasti duunia. Hengitys on pihisevää ja pinnallista.

Kaikenkarvasia ajatuksia ehdin pohtia kilsoilla 5-9. Vauhti sen kuin hidastui, ja pohjakosketus oli kahdeksannen kilsan 4.54. (Reippaiden vauhtini on ollut noin 4.45). Ysin kilsatolpalla en kokenut mitään riemua lähestyvästä maalista, mutta päätin kuitenkin ottaa vielä koneesta kaiken irti. Enkkatoiveet olivat menneet jo viisi kilsaa sitten, mutta ajattelin, että voisin sentään vikan kilsan yrittää vielä vääntää. Se olikin ihan kohtuullinen 4.27. Syke 175/183.

Ylsin ajallani 45.47 N40-sarjassa kuitenkin pronssille.

Maali oli helpotus, mutta päällimmäinen tunne vitutus. Eikä se tule siitä, etten kestä huonoa kuntoa, se olisi hyvä selitys ja olisin valmis hyväksymään sen. Vitutus tulee siitä, etten tiedä, mitä hengitykselleni tapahtuu. Ja siitä ristiriidasta, mikä on treenien ja kisojen välissä. Mielestäni enkkatavoite oli realistinen.

Jälkkipuinti

Minulla on tapana käydä kisat aika tarkkaan läpi, kilsa kerrallaan. Niin ne hyvät, mutta etenkin nämä paskat. Omasta mielestäni ongelma oli Hämeenlinnassakin hengityksessä.

Olen kärsinyt raudanpuutteesta ja saanut siihen hoitoa. Keväällä kaikki ennätykset paukkuivat rikki, myös kymppi Aktiassa (44.05), kun rautaa oli rungossa. Alkukesän kontrollilabroissa hemoglobiini oli huolestuttuvan alhainen, vain 113, mutta ferritiini kuitenkin yli sata. Ajattelin, että kyseessä on paljon liikkuvan ihmisen ns. pseudoanemia, joka ei vaikuttaisi suorituskykyyn. Todellinen matala hb voisi kuitenkin olla yksi syy.

Olin kesäkuussa treenamassa reilun viikon Italian Alpeilla. On toki mahdollista, etten ole vielä palautunut tästä ja että korkealta meren pinnan tasolle palaaminen saattaakin aiheuttaa shokin. Ja on mahdollista, että tasavauhtisia reippaita olisi pitänyt olla alla enemmän. On myös mahdollista, että olen vain yliarvioinut kuntoni. Ja pitää myös muistaa, ettei yksi huonosti mennyt kisa kerro kaikkea.

Hengitysongelmat kuitenkin heittävät varjon kaikelle spekulaatiolle. Vaikka perjantai-illan vitutuksessa päätinkin jo laittaa lenkkarit naulaan, alkaa joogata ja röökata, käännän nyt kuitenkin vielä muutaman kiven.

Puhuin pitkään lääkärini kanssa jokunen viikko sitten. Sovimme, että menen vielä kesän aikana verikokeisiin ja katsotaan, millaiset ovat veriarvot ja aiheuttaako se jotain toimenpiteitä. Olen siis tankannut viimeisen kuukauden suun kautta rautaa juuri tuon matalan hb:n takia. Varasin ajan verikokeisiin maanantaille.

Laiha lohtu.

Iloitse täysillä enkoista!

Mitä tästä kaikesta opin? Kannattaa kisata, sillä ilman tuota kymppiä olisin ehkä vähemmän kartalla siitä, missä mennään. Ehdin myös tehdä korjausliikkeitä ennen seuraavia tavoitteita. Opin myös sen, että silloin kun kisa on onnistunut tai kun enkat paukkuu, kannattaa iloita täydellä volyymilla.

Joku on joskus sanonut, että parasta mitä vanhemmat voivat opettaa lapsilleen, on pettymysten sietäminen. En tiedä, miten pettymyksiä siedetään, enkä syytä siitä vanhempiani. Minusta pettymykset ovat osa elämää siinä missä onnistumisetkin. Pettyminen on aina yhtä paskaa, enkä tiedä, nouseeko sieltä mitään Feeniks-lintua. Mutta ehkä parempi pettyä kuin jättää asioita tekemättä.

Ehkä jälkispekulaatio on kuitenkin aina parasta, mitä voi tehdä. Analysoida, mikä mahdollisesti meni pieleen ja miten tämän voisi välttää jatkossa. Päättää, että uskaltaa ottaa vielä toisen ja kolmannenkin kerran turpaan ja sitten voi ehkä palata joogaan ja röökiin.

Tukevampi lohtu.

Muistin myös sen, miten vaikeaa on olla iloinen jonkun toisen puolesta, kun itsellä on mennyt huonosti. Sitä haluaa hetkeksi mennä omaan kuplaan, vetää hupun päähän ja sammuttaa valot. Pitää some kiinni. Ehkä vähän itkeä tihruttaa ja snadisti sääliä itseään. Ottaa lasi viiniä ja mennä nukkumaan ilman iltapalaa, kun ei tee edes mieli syödä.

Seuraava aamu ei välttämättä ole aurinkoisempi. Perspektiivi löytyy yleensä päivän mittaan. Ehkä jonkinlainen taistelutahtokin. Ehkä viila kulmahampaita varten. Ja jos ei löydy, on se jooga!