SM-maraton kokemuksena

Odottelua lähtöalueella. Kuva: Soile Prusi.

Syksyn maratontavoitteeni hahmottui oikeastaan jo viime keväänä, kun kuulin, että SM-maraton juostaisiin tänä vuonna Espoossa. Olin rikkonut naisten B-tulosrajan 3.30 täpärästi Frankfurtin maratonilla lokakuussa 2018, jolloin bruttoaikani oli 3.29.50 (bruttoajat ovat virallisia aikoja, vaikka henkilökohtaiset ennätykset ovatkin nettoaikoja). Pariisissa juoksin huhtikuussa enkkani 3.22.35, joten Espooseen lähdin hakemaan paitsi uutta enkkaa myös 3.20-alitusta.

Olin toki kuullut, ettei Rantamaratonin reitti ole nopein mahdollinen, mutta vaa'assa painoi myös osallistuminen SM-maratonille. Ajattelin myös, että hyvänä päivänä oman enkan laittaminen uusiksi olisi realistista myös Espoossa.

Optimaalinen juoksusää

Kisapäivä valkenee pilvisenä ja edellisenä yönä on satanut. Tuulta ei ole luvattu juuri nimeksikään ja lämpötila pyörii kymmenen asteen tienoilla. Säästä on tulossa lähes täydellinen. Lähden hyvissä ajoin metrolla Espooseen, sillä varmistaminen SM-maratonille pitää tehdä viimeistään 90 minuuttia ennen kisaa. Jännittää aivan järkyttävästi.

Haen numerolappuni ja varmistan osallistumiseni. Koska minulla on reilusti aikaa, käyn vielä katsomassa paikan päällä, missä menee toisen kierroksen alussa juostava ylimääräinen lenkki. Varsinkin maratoneilla pyrin aina siihen, että saan juoksun aikana keskittyä vain kisaan eikä minun tarvitse hermoilla, pysynkö reitillä.

Otahalli alkaa täyttyä. Vaihdan kuulumisia muutaman tutun kanssa, mutta en hakeudu kenenkään seuraan. Tekee mieli olla yksin. Lepään hetken katsomon tasanteella. Kun lähtöön on noin tunti ja 15 minuuttia, lähden vaihtamaan kisavaatteet. Viimeinen vessareissu.

Geelihäröilyä ja vitonen tavoitevauhtia

Vajaan puoli tuntia ennen starttia lähden kevyelle verkalle. Varmistan lähtöpaikan ja sen, että takapiruni tulee hakemaan ylimääräiset vaatteeni lähdöstä. Verkkojen jälkeen on vielä pakko käydä puskapissillä. Jännitys on onneksi muuttunut siedettäväksi. Ryhmityn muiden juoksijoiden kanssa lähelle starttia, tasan kello 12 reitille lähtevät sekä SM-maratoonarit että Suomen Aikuisurheiluliiton SAULin SM-maratoonarit.

Säätöä geelien kanssa. Kuva: Soile Prusi.

Starttipistooli pamahtaa. Lähden juoksemaan ehkä aavistuksen liian kovaa, mutta jotenkin massa vie mukanaan. Jo ensimmäisen kilometrin lopussa on ensimmäinen loiva nousu, josta käännytään alikulkuun ja järkytyksekseni edessä on kymmeniä metriä hiekkaa ja irtokiviä. Tietyöt ovat todellakin vaiheessa. En kuitenkaan masennu tästä, vaan jatkan eteenpäin. Kroppa tuntuu kevyeltä ja olen kiitollinen siitä, että kuuntelin kokeneempien vinkkejä ja laitoin sortsit jalkaan.

Toisen kilometrin aikana huomaan, ettei geeliviritelmäni ole tälläkään kertaa ihan onnistunut. Sortsien vyötärö on vähän löysä ja yli 250-grammainen Maximin geeli, joka on yhdellä hakaneulalla vyötärössä kiinni, painuu alaspäin. Muutaman kerran vetäisen sortseja ylöspäin, mutta sitten geeli irtoaa ja on jossakin sortsien sisävuoressa. Saan ongittua geelin, se ei onneksi ehdi luiskahtaa maahan.

Nyt minulla on molemmissa käsissä Maximin isot geelit. Olen onneksi ujuttanut urkkaliivien sisään pari pientä geeliä ja loput Dexalit ovat sortsien taskussa. Ylimääräinen säätö ei onneksi vaikuta etenemiseen. Ensimmäiseen vitoseen menee suunnitelmien mukaisesti reilut 23 minuuttia.

Hämmentävän korkea syke

Kroppa tuntuu kevyeltä, mutta välillä vitosesta kymppiin huomaan, että syke on vauhtiin nähden tavallista korkeammalla. Niin sanottu maratonkynnykseni on noin 162, mutta sydän hakkaa tätäkin nopeampaa. Huudan 12 kilsan kohdalla takapirulleni sykkeiden laukkaamisesta, mutta hän huikkaa, että anna mennä vaan. Jossain välissä alkaa tihkuttaa vettä, ja kiitän. Toivon, että sade vähän viilentäisi ja syke laskisi.

Jatkan tavoitetta kohti. Espoossa maraton juostaan kahtena kierroksena. Kierroksen lopussa on muutama ylämäki peräkkäin, mutta nekin menevät melko kevyellä askeleella. Tankkaan geelejä noin puolen tunnin välein tai hieman tuntemuksen mukaan. Juomapisteillä otan yhden mukin vettä ja yritän juoda sen huolella.

Puolimatka tulee vastaan noin ajassa 1.40. Tavoitteessa ollaan. Kannustajani Sanna tsemppaa, ja hänellekin huikkaan sykkeistä, mutta Sanna kehottaa olemaan liikoja välittämättä. Puolimatka on myös eräänlainen psykologinen taitekohta, jota olen huomaamattani odottanut. On jotenkin helpottavaa päästä juoksemaan toista lenkkiä.

Jossakin. Kuva: Soile Prusi.

Rytmi hukassa

Tässä vaiheessa matkaa tiedän, että reitti on melko mutkainen, nyppyläinen ja hiekkapintaa on yllättävän paljon. Rytmiä on vaikea ylläpitää ja koko ajan on sellainen olo, että juoksee joko liian hiljaa tai liian lujaa. Vauhti ei saisi toisella kierroksella hidastua yhtään, jos meinaan tavoitteeseeni päästä. Mieleen hiipii ajatus, että ehkä enkkakin riittäisi.

Puolivälin jälkeen on vielä hyvä ja vahva fiilis, ja pystyn pitämään vauhtia ihan hyvin yllä. Mutta kello kertoo karua faktaa, pitäisi juosta kovempaa. Syke on edelleen turhan korkea, en yksinkertaisesti uskalla lisätä vauhtia. 30 kilometrin kohdalla tajuan, että olen jo pari minuuttia jäljessä tavoiteajastani, ja tiedän, etten pysty kiristämään.

Takapiruni on 33 kilometrin kohdalla ja huikkaan hänelle, että yritän juosta nyt varmasti maaliin. Hän kehottaa ottamaan edessä olevia selkiä kiinni, mutta ne menevät menojaan. Otan vähän geeliä. On alkanut kunnolla sataa ja jaloissa tuntuu hetken jopa viileältä. Jatkan matkaa.

Mutkat ja nyppylät kertautuvat

Mitään suurta seinää ei tule vastaan. Energiat imeytyvät tällä kertaa ihan hyvin, eivätkä ala hölskyä vatsassa kuten Pariisissa. Toisen kierroksen alussa otin yhden suolatabletin ja tällä kertaa myös geeleissäni on tarvittavia elektrolyyttejä. Sormet turpoavat tuttuun tapaan ja jossakin loppukilsoilla löysään kellon rannetta. Jalat alkavat painaa ja lantion ja reisien kalvot kiristyä. Mitään fataalia vaivaa ei kuitenkaan ole.

Jos ensimmäisen kierroksen jaksoi vetää mutkineen ja mäkineen, kun samat maisemat kertautuvat ja kroppa on väsynyt, vauhti hidastuu. Pari viimeistä ylämäkeä on tasaisen hidasta könyämistä, odotan niiden jälkeen tulevaa alavaa pätkää, missä saan ehkä vielä vauhtia hieman lisättyä. Odotan jokaista kilsatolppaa.

38 kilsan kohdalla aikaa on mennyt muistaakseni reilut kolme tuntia ja neljä minuuttia. Vitosen kilsavauhdilla loppuaika voisi olla jotain 3.25. Viimeiset neljä kilsaa ovat kuitenkin yllättävän raskaita. En oikein jaksa enää ajatella muuta kuin maaliin pääsemistä, 3.20-alituksen olen unohtanut jo kymmenen kilometriä sitten ja enkkakin karkaa käsistä. Yritän kuitenkin juosta alle Frankfurtin nettoaikani, joka on 3.27.47. Se pitäisi alittua.

Kohti maalia. Kuva: Soile Prusi.

Vaisu fiilis

Viimeinen kilsa tarjoaa vielä hiekkapohjaa ja mutkaa. Urheilukentältä tulevat kuulutukset kannustavat hieman, mutta yllättävän vaikea on lisätä vauhtia. Käännyn kentälle, edessä on vielä reilut pari sataa metriä. Vedän maaliin kuitenkin varmasti ja saan samantien mitalin kaulaan. On pakko nojata polviin, helpotus purkautuu pienenä itkuna. Seurakaverit ja takapiruni tulevat halaamaan. Otetaan muutama valokuvakin. Oma kelloni näyttää ajaksi 3.26.40.

Fiilis on melko vaisu kisan jälkeen. Vaikka juoksu tuntui vahvalta, tavoite ja enkka karkasivat. Juokseminen oli perustekemistä, missä ei ollut sen suurempia tunteita tai vaikeuksia. Reitti oli haastavampi kuin ajattelin, ja se söi varmasti loppuaikaa. Viimeistelyni ei myöskään mennyt ihan putkeen, sillä kaksi viikkoa aikaisemmin minulta jouduttiin poistamaan hammas ja sain vielä flunssan. Tauti vei ehkä terän juoksukunnolta ja vaikutti sykkeisiin. Päivän kunto ei siis ollut paras mahdollinen.

Tähän pari minuuttia maaliintulon jälkeen otettuun kuvaan tiivistyy jotain koko matkasta. Kuva: Soile Prusi.

SM-maratonilla 11. sija

Kun katson kisaa muutaman päivän perspektiivistä, sillä on paikkansa maratonieni joukossa. Juoksin elämäni ensimmäinen SM-maratonin, naisia matkaan lähti 11 ja sain kunnian olla yhdestoista virallisella ajallani 3.26.35. Se on ihan hyvin naiselta, joka heräsi pitkän matkan juoksuun kymmenisen vuotta sitten, jolla ei ole aerobista lajitaustaa eikä urheilijan geenejä ja joka viihtyi nuoruudessaan paremmin baaritiskillä kuin pururadoilla.

Onhan se suomalaisen kestävyysjuoksun kannalta aika hämmentävää, että tällainen kilpakuntoilija pääsee kisaamaan SM-maratonille. Se kertoo kestävyysjuoksun tasosta aika paljon. Lisäksi ihmettelen sitä, miten SM-maraton järjestettiin mutkaisella ja osittain hiekkapintaisella reitillä, jossa oli vielä tietöitäkin. En hämmästele vaisua osallistujamäärää ja monien kovien nimien puuttumista osallistujaluettelosta.

Risuja ja ruusuja

Reitille en voi siis antaa paljon pisteitä, ja vaikka se onkin kaunis, ei maraton ole mikään missikisa missään suhteessa. Liikenteenohjaajista osa oli ihan skarppina ja muisti viittoa, minne pitää juosta. Ainakin kerran jouduin kuitenkin huutamaan, minne juostaan. Minua vastaan juoksi reitillä myös pieni lapsi, katsojille toivoisin myös valppautta.

Juomapisteitä oli hyvin, mutta niilläkin voisi ojentaa juoman. Ainakin yhden kerran kippasin muutaman mukin nurin, kun kurkotin vettä pöydältä. Kun juoksen otsa rypyssä maratonia, en myöskään tarvitse kommentteja, että pitäisi hymyillä.

Tarjoilut maalissa olivat hyvät, pääsin lämpöiseen suihkuun ja tulos tuli tekstiviestinä puhelimeen. Otahalli ja urheilukenttä toimivat hyvänä lähtö- ja päätepisteenä. Kisainformaatiota sain tarpeeksi sekä ennen kisaa että sen jälkeen.

Hampaankoloon jäi tavaraa

Poistetun hampaani tilalla on iso kolo. Sinne jäi paljon tavaraa. Vaikka olin aikaisemmin ajatellut, että ehkä tusina maratoneja riittää ja että kilpakuntoilu voisi jäädä Espooseen, nämä ajatukset muuttuivat aika nopeasti. 58 minuuttia SM-maratonin jälkeen suunnittelin jo seuraavaa maratonia.

Päätin myös sen, että ensi vuoden maraton on kansainvälinen kisa nopealla reitillä. Jotain on jo mielessä, mutta se on toisen kirjoituksen paikka. 3.20-loppuajan alittamisen tavoitteleminen jatkuu. SM-maraton oli hyvä etappi, mutta katse on jo seuraavissa kisoissa.