Äärimmäiset olosuhteet koulivat selviytyjän

"Juoksijan sydän" on teos, jonka tarina kantaa.

Markus Torgebyn kirja "Juoksijan sydän" kannattaa lukea. Etenkin, jos on kiinnostunut juoksemisesta, rohkeudesta ja suoranaisesta pakosta etsiä omaa polkua. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Ruotsissa 2015 ("Löparens hjärta"). Suomalaisen käännöksen on kustantanut Docendo (2016).

Ruotsalainen media kiinnostui Torgebystä, joka oli muuttanut asumaan metsään ja jonka päivät täyttyivät paitsi juoksemisesta myös selviytymisestä arjesta vailla mukavuuksia. Torgebystä tehtiin dokumenttielokuva "Löpären", joka viimeisteli yleisön kiinnostuksen.

Kirjassaan "Juoksijan sydän" Torgeby kertoo oman tarinansa. Kirja alkaa hänen lapsuudestaan (1985) ja äidin sairastumisesta MS-tautiin. Perhe asuu Öckerön saarella. Hänen isänsä on kauppias ja hänellä on kaksi sisarta. Äidin isä on kalastaja.

Lahjakas nuori urheilija

Nuoren Markuksen lahjat juoksijana huomataan. Hän pääsee harjoittelemaan valmentajan johdolla göteborgilaiseen urheiluseuraan. Valmentaja toivoo Torgebystä edustajaa nuorten EM-kisoihin. Mutta maailmankaikkeudella on toisenlaiset suunnitelmat: Markus loukkaa jalkansa harjoitusleirillä Alpeilla, ja nuoren urheilijan ura loppuu siihen.

20-vuotiaana Torgeby haluaa jättää kaiken. Hän muuttaa asumaan metsään. Torgeby rakentaa itselleen kodan, peseytyy kylmässä vedessä ja valmistaa ruuat nuotiolla. Hän elää niin yksinkertaista elämää, jota on melkein mahdotonta kuvitella ja johon sisältyy myös riskejä. Ilman eränkävijän perustaitoja metsään on turha lähteä leikkimään torgebytä.

Yksi vuosi metsässä kasvaa pian neljäksi. Tässä on kirjan yksi viehättävyys. "Juoksijan sydäntä" lukiessa ei tarvitse miettiä, miksi kirja on kirjoitettu. Torgebyn tarina eroaa valtavirrasta ja tuo myös juoksemiseen persoonallisen näkökulman. Torgeby ei juokse tulosten takia.

Sydän mukana

Myös kirjan nimi toimii. Torgebyllä on länsimaisessa mittakaavassa todennäköisesti fysiologisesti ns. urheilijan sydän. Vertauskuvallisella tasolla kirjan nimi viittaa muun muassa intohimoon, siihen, että jotakin tehdään sydämellä.

Lapsuuden ja metsäperiodien lisäksi kirjassa kerrotaan Torgebyn treenaamisesta Tansaniassa sekä palaamisesta "sivistyksen" pariin. Metsä on kuitenkin muuttanut miestä muun muassa niin, ettei hän tykkää nukkua pehmeässä sängyssä lämpimässä hotellissa vaan mieluummin viileässä ulkona.

Torgebyn kertoo tarinaansa minämuodossa ilman turhia rönsyjä. Dialogia on vähän, mutta sekin vähä toimii. Nuoruuden valmentajan nimeä ei mainita, ihan hyvä. Valmentaja laittoi nuoren Markuksen treenaamaan loukkaantuneella jalalla eikä harjoituksissa tuntunut olevan mitään järkeä muutenkaan. Sisarukset mainitaan etunimiltä, lapsuuden ystävät myös.

Tyyli tukee tarinaa

Tykkään Torgebyn vähäeleisestä tyylistä, jossa pelkistyy olennainen. Teos on jaettu loogisesti osiin, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Hän kuvailee hienosti kamppailuaan pimeän pelon kanssa sekä kohtaamisiaan eläinten kanssa. Yhtälailla osuvia ovat hänen ajatuksensa televisioin katselemisesta ja radion kuuntelemisesta, väsymisestä muiden ihmisten mielipiteisiin.

Pidän kirjasta niin paljon, etten oikein keksi mitään kritisoimista. Torgeby onnistuu vastaamaan moniin lukijaa askarruttaviin kysymyksiin. (Ihmettelin, miksi hän ei ole maininnut vaimoaan loppukiitoksissa, mutta myöhemmin huomasin, että hän on omistanut kirjan vaimolleen.)

Juoksukirjagenressä - niistä, jotka olen lukenut, "Juoksijan sydän" on parhaimmistoa. Tarina loppuu, kun on sen aika, sitä ei pitkitetä. Kieli on selkeää, tyyli tukee askeettisen miehen tarinaa. Kirja on viimeistelty kokonaisuus, joka ei vilise virheitä ja joka onnistuu tuomaan juoksemiseen uutta kulmaa. Torgebyn teosta voi pitää myös kasvu- ja selviytymistarinana, jolla on annettavaa myös niille, joita juokseminen ei kiinnosta.

Kuten erinomaisella teoksella, myös "Juoksijan sydämellä" on sanottavaa.