Loppukiri viimeisteli ennätyksen

Viimeisillä voimilla maaliin San Sebastianin puolimaratonilla. Kuva: MarathonFoto.

Tämän vuoden viimeisenä kisana juoksin puolimaratonin San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa 24. marraskuuta. Kisa ajoittui mukavasti 45-vuotissynttäreiden kynnykselle, joten ilmassa oli monenlaista odotusta ja juhlantuntua, mutta myös loppukauden väsymystä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten odottanut maaliviivan ylittämistä. Odotin sitä ehkä enemmän kuin koskaan, vaikka tiedän, että kisassa jokaisella askeleella pitää olla läsnä, eikä maaliviivaa kannata ajatella vasta kuin sen ylittämisen jälkeen. Myös sää mietitytti, sillä San Sebastianissa oli ollut rankkoja sateita ja kovaa tuulta useana kisaa edeltävänä päivänä.

Kun seisoimme Bilbaon lentokentällä ja näin, kuinka tuuli taivutteli kevyesti sypressejä ja vesi hakkasi voimalla asvalttia, ajattelin, ettei ehkä ollut niin hyvä idea lentää Espanjaan saakka juoksemaan puolimaratonia. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että vielä on vajaa vuorokausi aikaa starttiin ja monien ennusteiden mukaan ainakin tuulen pitäsi laantua. Viime kädessä säälle ei voi mitään, joten sen pohtimisella on turha stressata.

Kisakeskus San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa. Numerolappuja ei tarvinnut edellisenä päivänä jonottaa.

Optimaalinen juoksusää

Kisa-aamuna herätessäni sade lyö ikkunoihin ja valmistaudun psyykkisesti siihen, että vettä tulisi ja kunnolla. Tuuli on kuitenkin tyyntynyt. Myös sade taukoaa välillä, joten ihan lohduttoman loputtomalta se ei enää tunnu. Puen kisavaatteiden päälle polvipussitrikoot ja röntsöpaidan, jotka jättäisin lähtökarsinaan. Lämmintä on noin kymmenen astetta. Sortsisää.

Hotellimme sijaitsee noin kilsan päässä lähdöstä, joten en kiirehdi starttialueelle. Teen muutaman tutun kanssa verkat, sade on lakannut lähes kokonaan, ja kertakäyttösadetakki päällä on lämmin juosta. Bajamajaa en lähtöalueelta löydä, joten on pakko käydä puskassa. Otan muutamat aukivedot ja menen hyvissä ajoin karsinaan, joka alkaa täyttyä juoksijoista.

Olen ilmoittautunut 1.30-lähtöryhmään. Saan pian seurakseni pari seurakaveria. Tuttujen kamujen läsnöolo helpottaa hieman jännitystä. Minua myös huvittaa, kun tajuan, että meidän lähtöryhmämme seisoo maantiesillan alla. Olen aikaisemmin toivonut, että olisi katos, jonka alla odottaa. Sen näköjään saa, minkä pyytää.

Ruuhkassa pujottelua

Pari minuuttia ennen H-hetkeä riisun ylimääräiset vaatteet. Karsinassa on tungosta. Kun lähtölaukaus kajahtaa, menee reilu puolitoista minuuttia ennen kuin pääsen lähtöviivalle. Ruuhkaa on alussa todella paljon, ja huomaan hermostuvani. Jos meinaan juosta uuden puolimaratonennätykseni, minulla ei ole varaa jäädä kökkimään kenenkään selän taakse. Edessä lompsottelevat ärsyttävät, kiilaan ja pyytelen anteeksi. Muutama herrasmies raivaa tilaa ja näyttää kädellä, mistä kannattaa juosta. Ensimmäinen kilometri meneekin puikkelehtiessa, ja oma kello näyttää aikaa kuluneen 4.36 minuuttia. Noin kuusi sekuntia tavoitevauhtia hitaampi kilsa.

Tästä suivaantuneena juoksen seuraavat kaksi kilsaa kellon mukaan 4.14-kilsavauhtia, liian kovaa puolimaratonilla, mutta toisaalta kellon kilsat ovat aina nopeampia kuin kilometritolppien mukaiset kilsat. Oletettu anaerobinen kynnys (168) menee rikki toisella kilsalla, mutta koska tämä kynnykseni on hieman heitellyt (ja ihan tarkkaa testitietoa minulla ei ole lähiajoilta), annan mennä. Olen tietoisesti lähtenyt matkaan pienellä riskillä.

Olen monesti miettinyt, että jos jo kisan alkuvaiheessa tulee sellainen olo, että tekee mieli keskeyttää, edessä on raskas matka. Valehtelisin jälleen, jos väittäisin, ettei keskeyttäminen käynyt mielessä kisan ensimmäisen vitosen aikana. Kroppa tuntuu hyvältä, mutta syke on yllättävän korkea. Mietin, onko minulla sittenkin alkava flunssa. Edellisellä viikolla söin sinkkitabletteja kuin pastilleja, koska pelkäsin tulevani kipeäksi.

Jossakin 12 kilsan kohdalla. Kuva: MarathonFoto.

Kympin enkkavauhdissa

Matka jatkuu, eka vitonen menee vähän päälle 22 minuutin, eli olen reilusti edellä tavoitevauhtiani. Olokin on sen mukainen. Samaan aikaan askel on kuitenkin yllättävän kevyt. Kuudes kilsa on kellon mukaan 4.20 minuuttia. Nyt on pakko hiljentää vauhtia, koska muuten tulee noutaja. Kilsat 7 - 9 menevät 4.24 - 4.30 kilsavauhdilla (kellon mukaan).

Kahdeksannen kilsan kohdalla on tiukka käännös, mikä hidastaa vauhtia ja rikkoo rytmiä. Sitten edessä onkin melkein puolentoista kilsan mittainen rantasuora, jota on hyvä luukuttaa. Kohti kymmenettä kilsaa juostessani tajuan, että jos olisin kympin kisassa, juoksisin uuden enkkani. Mielessä käväisee ajatus, että kunpa olisinkin ilmoittautunut vain kympille, kohta olisi kisa ohitse. Todellisuus on kuitenkin toista: matkaa on jäljellä yli puolet.

Saan kuitenkin jonkinlaista psyykkistä voimaa enkkavauhdistani. Tiedän olevani hyvässä kunnossa, elämäni juoksukunnossa, mutta kisapäivät ovat kisapäiviä. Päätän myös hieman hiljentää vauhtia, sillä syke on yli 170.

Kilometri kerrallaan 

Kympistä eteenpäin juoksen kilsa kerrallaan ja yritän pitää kilsavauhtia 4.30-tuntumassa. Edessä on muun muassa loivaa ylämäkeä, tunnelipätkä ja tiukka käännös 13. kilometrin lopussa. Jonkinlaisena etappina pidän 15:ttä kilsaa. Näillä huudeilla meillä on hetken aikaa seurakaverirypäskin kasassa. Essi juoksee maratonia ja menee kevyesti ohi. Hän on malttanut aloittaa rauhassa. Puolikasta juoksevat Anu ja Jarkko menevät myös ohitseni. Tästä tiedän, että oma alkuni on ollut kova ja että vauhtini on hidastunut. Päätän pitää Anun selän näkyvissä, vaikka olo onkin aika toivoton ja väsynyt. Päästän pettymyksen valtaamaan mieleni. Tässäkö tämä oli, kunnon kanttaus kohti loppua. Miten minä jaksan vielä kuusi kilsaa.

15. kilometri menee kellon mukaan kilsavauhdilla 4.36, mutta 15 kilsan tolpalle on vielä jonkin verran matkaa. Sydän hakkaa yli 170 lyöntiä minuutissa, kiristää ei tohdi, vaikka ajattelinkin jossakin vaiheessa ennen kisaa, että kun tekee mieli hiljentää, minä kiristän. Miten helppoa juokseminen onkaan teoriassa.

16. ja 17. kilometri menevät jonkinlaisessa usvassa ja pettymystä sulatellessa. Olen jo melkein antanut periksi, luovuttanut, laittanut lenkkarit lopullisesti naulaan. Vielä tämä kisa ja lopetan. Yksi seurakaveri tulee vastaan ja huutaa tsemppejä. Minä siirrän jalkaa toisen eteen, väsyttää vietävästi. Ehkä vähän vituttaakin. Metrit ovat pitkiä ja vielä pidempiä ovat kilometrit. Jaksan silti pitää vauhdin 4.30:n tuntumassa.

18. kilometri on kisan huonoin. Kellon mukaan aikaa tuhraantuu 4.43 minuuttia. Vielä kolme kilsaa. Anun selkä vilkkuu edessä. Kurkku tuntuu yhtäkkiä kipeältä; tästä se johtuu, olen kipeä, en jaksa, en pysty, en kykene. Tästä tulee fiasko!

Noin 18 kilsan kohdalla. Kuva: Pasi Päällysaho.

Kolmen kilsan kiri

Jokainen meistä on varmaan kuullut juttuja, että kun joku on ollut jossakin koitoksessa omilla rajoillaan ja luulee suurin piirtein kuolevansa, hän saakin yhtäkkiä voimaan jostakin. En tietenkään ole heittämässä henkeäni, enkä vieläkään tiedä, sisuunnuinko vauhdin hidastumisesta, tajusinko, että maaliin on vain kolme kilsaa ja miten lähellä tavoite on, mutta päätän ottaa viimeisetkin mehut irti. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten pitkälle se kantaa.

Jossakin kohtaa juoksen Anun ohi ja huikkaan, että nyt mennään. Edessa on loivaa alamäkeä, joka on kuin Jupiterin lahja lempilapselleen. Psykkaan niin perkeleesti. Luin edellisenä iltana Aki Nummelan "Juokse!"-kirjaa, jonka viimeisillä sivuilla on maastojuoksujoukkeen sääntöpaperi. Kymmenes sääntö on: "Kiri kovaa viimeinen maili". Eihän se ohje ole puolikkaalle tarkoitettu, mutta sillä minä menen.

20. kilsan kohdalla tajuan olevani tavoitteestani jäljessä vain reilun puolisen minuuttia. Lisään kierroksia, vaikka en tiedä, jaksanko maaliin. 900 metriä, 800 metriä, 700 metriä... 500, 400, 300 ja sitten käännytään urheilukentälle. Viimeiset pari sataa metriä juoksen niin paljon kuin kintuista lähtee.

Oma kello pysähtyy maalissa aikaan 1.35.38. Koko matkan keskisyke on 171. Kun skrollaan tietoja alaspäin, huomaan keskivauhtini olevan tavoitteeni mukainen eli 4.28 minuuuttia/kilometri. Tällä vauhdilla ajattelin jaksavani puolikkaan, ja silloin ajaksi pitäisi tulla 1.34.xx. Matkaa on kuitenkin kellon mukaan 21,41 kilometriä, mikä selittää asian.

Loppukiri. Kuva: MarathonFoto.

Voittajafiilis

Kansainvälisillä maratonreiteillä tulee aina ylimääräisiä metrejä pelkästään ruuhkissa pujottelussa. Olen kuitenkin ajatellut, että sen minkä sekunneissa häviän, fiiliksessä voitan. Näin on San Sebastianissakin. Viralliseksi nettoajakseni tarkentuu 1.35.32, mikä jää vain puoli minuuttia tavoitteestani. Se, onko aikani 1.35 vai 1.34, on lopulta aivan sama. Edellinen ennätykseni oli 1.36.55 vuodelta 2017.

Niin sanottu kamelinselkäni meinasi katketa totaalisesti 18 kilsan kohdalla, enkä edelleenkään tiedä, mikä irroitti minut mielensuostani ja mistä sain loppukirivoimani. Ehkä se oli tieto siitä, että kun luulee olevansa aivan limiteillä, ei kuitenkaan sitä ole, vaan varastossa on vielä poveria.

Niin oli minullakin. Viimeinen kilsa meni kellon mukaan vauhdilla 4.16 ja viimeinen sata metriä noin neljän minuutin kilsavauhtia. Päätin juoksuvuoteni vahvaan puolimaratonenkkaan ja vielä sellaisella kilsavauhdilla, jota en joskus aikoinani olisi voinut kuvitellakaan juoksevani.

En ehkä laitakaan vielä lenkkareita naulaan.

San Sebastianista jäi muistoksi mm. uusi puolikkaan enkka ja vahva itsensä ylittämisen fiilis loppukirissä.