Kympin kisarapsa: onnistumiset ovat lajin suola

Enkkajuoksun jälkeen on helppo hymyillä. Kuva: Harri Mannermaa.

Olen viime maaliskuusta saakka metsästänyt uutta ennätystä kympillä. Tuolloin paransin Aktia-cupin viimeisessä osakilpailussa Vantaan Hakunilassa omaa ennätystäni viisi sekuntia, mutta uusi minuuttilukema jäi saavuttamatta, aika oli 44.05. Nuo kuusi sekuntia ovat kaivelleet siitä saakka.

Huhtikuussa 2019 juoksin maratonilla uuden ennätyksen 3.22.35. Sekin antoi viitteitä, ettei kympin aikani ole täysin linjassa maratonaikani kanssa, jos McMillania on uskominen. (McMillan Running on sivusto, jossa voi laskea mm. juoksuaikoja.)

Kesällä minulla oli haasteita matalan hemoglobiinin kanssa, syksyllä hampaan ja flunssan, mm. Tallinnan kymppi piti jättää välistä. En saanut ulosmitattua kympin kuntoani. Loppuvuodesta laitoin kaikki vuoden 2020 Aktia-cupin osakilpailut kalenteriini ja päätin, että niissä juoksisin, jos keliolosuhteet olisivat otolliset. (Aktia-cupin osakilpailuja on vuodessa viisi, ja ne juostaan virallisesti mitatulla reitillä maantiellä. Matkat ovat 10 km ja 5 km, ja niistä saa nettoajan.)

Tammikuussa juoksinkin Aktia-cupin kympin aikaan 44.10. Enkan lähellä pyörin, mutta en vielä saanut rutistettua uutta lukemaa. Seuraava mahdollisuus olisi helmikuussa. Tammikuun kisa juostiin hyvissä olosuhteissa sulalla tiellä, ja tuosta kisasta sain hyvät speksit helmikuun kisaa varten.

Kevyt kroppa verkoissa

Jos ylärekisterillä juokseminen on vahva kehitysalueeni, sitä on myös jännityksen kanssa toimeentuleminen. Jännitin tammikuun kisaa ihan järkyttävästi eikä helmikuun kisa-aamukaan valjennut tässä suhteessa yhtään paremmin. Aamulla meinaisi tulla takapirun kanssa kinaa, kun olin niin herkillä, etten kestänyt kotona yhtään ylimääräistä ääntä, naistenvaivat alkoivat ja olo oli kurja.

Hakunilaan menimme bussilla, ja onneksi siinä sattui olemaan yksi tuttu juoksukamu. Juttelimme mm. jännittämisestä ja tajusin, että puhuminen helpottaa itse asiassa aika paljon. Kun pystyn sanoittamaan, miltä minusta tuntuu ja tajuan ehkä samalla jonkinlaisen perspektiivin: en ole matkalla kenenkään hautajaisiin, olen menossa kympin kisaan.

Alkuverkoissa tunsin, miten kevyt kroppa on ja juoksu tuntui tosi helpolta. Tammikuussa jalat olivat paljon raskaamman tuntuiset. Hyvä tunne kehossa loi mukavan psyykkisen vireen, mutta sää oli tuulisempi kuin tammikuussa.

Ensimmäinen vitonen

Kisastrategiani oli valmis, kun asettauduin odottamaan lähtölaukausta: kaksi ensimmäistä alavaa kilsaa melko kovaa, ja sen jälkeen tasaisin vauhdin. Noin 4.25-keskivauhti loppumatkan riittäisi uuteen enkkaan. Päätin, että etenkin kilsat 3-5 yrittäisin juosta kovempaa kuin tammikuussa.

Ensimmäinen kilsa oli kisan kovin, vauhti 4.09 oman kellon mukaan, toinen pari sekuntia hitaampi. Kolmannella kilsalla pidin kiinni siitä, etten löysää liikaa ja oma kello näyttikin vauhdiksi 4.22. Meitä oli muutama samaa vauhtia juokseva tuttu vähän kuin ryppäässä, ja ainakin itselleni jäi sellainen fiilis, että kiritimme sopivasti toisiamme.

Neljäs kilsa meni aikaan 4.28. Tuohon kilsaan osuu reitin ensimmäinen nousu, joka selittää aikaa. Tässä vaiheessa muutaman sekunnin tappion voi vielä kuitata alun nopeilla kilsoilla. Ylämäen vedin kuitenkin melko vahvasti, ettei vauhti hidastu liikaa. Vitosen väliaika oli oman kelloni mukaan noin 21.47 ja jouduin melkein paniikkiin, kun tajusin, että olen enkassa kiinni.

Tässä mennään jo ysin kohdalla. Viimeinen kilsa edessä. Kuva: Pasi Päällysaho.

Hyvä rypäs 

Vitosen jälkeen yksi tuttu juoksija pysähtyi parikymmentä metriä edessäni ja maanittelin hänet vielä mukaan, nyt mennään. Kilsat kuusi ja seitsemän olivat jonkinlaista flow'ta. Loppumatkasta vierelleni tuli juoksemaan takapiruni valmennettava, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Hän kertoi, että 43-alkuista aikaa juostaan. Minä en paljon jutellut ja jouduin vähän kiilaamaankin miestä, etten ihan penkereelle päädy. Rehellisyyden nimessä vähän hermostutti, mutta sitten ymmärsin, että mies taitaa suojata minua tuulelta. Meitä oli askeleista päätellen edelleen hyvä porukka kasassa, joten päätin, että käännän hyväksi energiaksi tämän yhdessä taivaltamisen.

Kasi ei mennyt enää niin kevyesti kuin tammikuussa, mutta pystyin pitämään vauhdin hyvänä, 4.16. Vielä kaksi kilsaa maaliin. Ryppäästä irrottautui pari juoksijaa, mutta en pystynyt vastaamaan kiriin. Hengitys teki ihan valtavasti töitä, lisäsin käsien käyttöä, kohti ysin kilsatolppaa, missä vilkasin kelloa, aikaa oli kulunut 39.xx, en enää muista sekunteja. Huohotukseni lomassa tajusin, että nyt tarjotaan enkkaa, pitää vain jaksaa ottaa kaikki mahdollinen irti viimeisestä kilsasta.

Tutut kannustajat sparrasivat

Tuttuja kannustajia oli onneksi loppumatkalla. Kasin kohdalla ensimmäinen ja sitten takapiruni ysin kohdalla. Hänen huudoistaan tajusin myös, että nyt ei saisi antaa periksi. Ajattelin seurakaveriani, joka oli tammikuun Aktiassa juossut kympillä oman enkkansa hämärän rajamailla, ajattelin sisareni synnytystä, jossa olin aikoinani ollut mukana, olisi vain pakko jaksaa.

Viimeisen kilsan alussa on kevyttä nousua, joka onneksi tasaantuu. Sain taas kiinni 4.17-vauhdista ja painoin kohti tienhaaraa, josta käännytään viimeisille sadoille metreille, kelloni näytti jotain 42.15. Jälleen tuttu kannustaja joka sparrasi, syke huiteli 174:ssä, mutta annoin mennä. Käännös kohti maalia, kuuluttajan huudot ja mikä parasta, näin jo maalikellosta, että 44 minuuttia alittuisi kevyesti. Bruttoaikani maalissa 43.32.

Huh, mikä fiilis. Nojailin polviin ja räin maahan. Aivot rekisteröivät uutta enkkaa. Ei voi olla totta, nyt mä tein sen. Nettoajakseni tarkentuu 43.23. Kympin enkkani parantuu peräti 42 sekunnilla, mikä on todella paljon.

Onnistumisen merkityksestä

Kun on melkein vuoden metsästänyt uutta enkkaa kympillä ja toivonut, että aika alkaisi joskus 43:lla, olo oli aika sanoinkuvaamaton. Kiittelin kanssajuoksijoita, kiittelin järjestäjiä, höpöttelin kaikkea ja ihan mitä sattuu tuttujen ja puolituttujen kanssa. Jos jännittäminen menee minulla yli, myös onnistumisen tunne oli kuin hyökyaalto.

Kun on juossut pitkään (tämä on kymmenes aktiivisempi juoksuvuoteni), kokenut pettymyksiä ja haasteita, ollut välillä polttamassa lenkkareita juhannuskokossa, jännittänyt helvetisti jokaista kisaa, niin että pelkästään sen takia tekee mieli olla lähtemättä viivalle, tietää, että onnistumisilla on aivan valtavan suuri merkitys.

Onnistumiset ovat lajin suola, ilman niitäkin voi treenata ja juosta, mutta terä puuttuu. Viimeksi tänään lounasta syödessäni lisäsin ruokaan suolaa, koska se ei maistunut miltään. Nyt en ota kantaa ravitsemussuosituksiin, vaan puhun omasta kokemuksestani. Vaikka kunnioitan yli kaiken fiksua perustreenaamista, välillä pitää saada kokea kunnon onnistuminen: se hetki kun meinaa pakahtua, se hetki johon tiivistyy treenien tarkoitus, se hetki, joka pyhittää vaikeatkin vedot myöhään illalla duunin jälkeen.

Näitä hetkiä ei tule välttämättä kovin usein. Joskus olosuhteet vesittävät ennätyksen, toisinaan kunto vaan ei riitä. Sen takia joka ikinen ennätys on pienen juhlan paikka, halaus itselle ja myös niille, jotka ovat myötäeläneet kanssasi. Onnistumiset kannustavat jatkamaan, kertovat, että olet tehnyt jotakin oikein ja motivoivat tulevia treenejä.

Palkitsin itseni kisan jälkeen terästetyllä Cafe Cartagenalla.

Kun seuraavana aamuna lähdin juoksemaan puolipitkistä vesisateeseen aamuseitsemältä, olin edelleen aivan fiilareissa, eikä minua haitanneet pisarat kasvoillani tai märät lenkkarit. Muistelin satua prinsessasta, joka rakasti isäänsä kuin ruoka rakastaa suolaa, mutta isä ei aluksi oikein ymmärtänyt vertausta. Mutta kuten saduissa usein käy, loppu on onnellinen ja isäkin ymmärtää suolan merkityksen.

En ole prinsessa enkä kilpaurheilija, mutta kilpakuntoilijan näkökulmasta "suola" eli onnistumiset ovat itselleni tärkeitä etappeja kohti uusia tavoitteita.

Ne ovat myös suuren kiitollisuuden hetkiä.