Ahdistus on päällimmäinen tunne

Pari viikkoa sitten kävimme Corona-baarissa. Silloin koronavirustilannetta seurattiin, mutta pandemia tuntui kaukaiselta.

Olen tottunut elämään aika huoletonta elämää, merkkaamaan kalenteriini tapahtumat, tapaamiset ja juoksukisat. Nyt kaiken yllä leijuu epävarmuus ja viivaan juoksukisoja ja kaveritreffejä kalenterista ylitse. Peruttu ja cancelled ovat päivän sanoja. Tulen töistä kaupan kautta kotiin, eikä minua huvita enää lähteä minnekään. Ahdistaa.

Onkin ollut todella tärkeää tunnistaa, millaisia tunteita koronavirustilanne minussa aiheuttaa. Monet koronaan liittyvät somepostaukset ovat ärsyttäneet: ne, joissa panikoidaan, ne joissa ei panikoida, kauhuskenaariot ja välinpitämättömyys. Kuvat kauppojen tyhjistä vessapaperihyllyistä ovat lähinnä huvittaneet, sitten mietityttäneet.

Monesta tavallisesta ihmisestä on tullut "korona-asiantuntija", mikä sekin ärsyttää. Oikeiden terveydenhuollon asiantuntijoiden näkemykset ovat nekin toisinaan ristiriidassa keskenään. En oikein tiedä välillä, mitä uskoa.

Kriittisyyttä ja ylikierroksia

Entisenä toimittajana tunnistan itsessäni tietynlaisen uteliaisuuden heräämisen, jopa poltteen. Seuraan uutisointia eri lähteistä, yritän muodostaa jonkinlaista kuvaa itselleni siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pyrin säilyttämään kriittisyyteni.

Olen käynyt sen verran ylikierroksilla, etten ole moneen päivään nukkunut siestauniani. On vaikea saada ajatusrumbaa pysähtymään. Yöt olen nukkunut hyvin, koska olen ollut iltaisin rättiväsynyt. Olen jutellut läheisteni ja kollegoideni kanssa, koska puhuminen yleensä auttaa. Meillä on tunteet, joita on hyvä osata sanoittaa näissä tilanteissa.

Välillä on tehtävä tiukka päätös ja sulkea kaikki laitteet.

Juoksijan vitutus

Juoksijana minua on lähinnä vituttanut. Olen elämäni juoksukunnossa, mutta kaikki isommat kisat lähikuukausilta on peruttu. Hampurin maraton siirretään, sen piti olla tämän kevään pääkisani. Olen googlettanut mahdollisia pienempiä maratoneja, joita ei ehkä peruta, ollut yhteydessä järjestäjiin ja miettinyt, missä kisassa voisin yrittää ulosmitata kuntoani. Kalenterini on täyttynyt erilaisista vaihtoehdoista, mutta mikään ei ole varmaa. Tilanteet muuttuvat koko ajan ja nopeasti.

Ykkösteesini on ollut pitkään, ettei terveydellä juosta - nyt voisin kirjoittaa, etten juokse kenenkään muunkaan terveydellä - vaikka tämä asia ei ehkä ihan näin yksinkertainen olekaan. Ymmärrän siis varsin hyvin, miksi tapahtumia perutaan. Ymmärrän, miten tärkeää on, että terveydenhuollon resurssit ovat mahdollisimman hyvät. Silti minua vituttaa.

Vähiten huolettavat omat eurot

Opettajana olen ihmetellyt sitä, miksi yli 500 henkilön yleisötilaisuudet perutaan, mutta kouluja ei suljeta. Kouluissa on viitenä päivänä viikossa monen sadan hengen "yleisötilaisuus". Siviilissä olen huolissani läheisistäni, jotka ovat iäkkäitä tai joilla on jokin perussairaus, ja tiedostan, että nyt on parempi soittaa kuin nähdä.

Yllättävää on ollut se, että kaltaiseni nipotarkkis on ollut vähiten huolissaan omasta taloudestaan. En edes viitsi laskea, kuinka monta sataa euroa on kiinni juoksutapahtumissa, lennoissa ja hotellivarauksissa. Tulevan kesän lomamatkani on vielä iso kysymysmerkki. Raha on kuitenkin vain rahaa, lentoja saa siirrettyä, tapahtumiin säilynee osallistumisoikeus, vaikka ne siirtyisivätkin. Jos johonkin hotelliin tai hostelliin jää muutama satanen kiinni, ei voi mitään. Lisäksi vakuutuksista tai luottokunnalta voi saada jotakin takaisin, sitten kun on sen aika.

Enemmän harmittaa niiden pienyrittäjien puolesta, jotka esimerkiksi elävät turismilla. He elävät isoa painajaista juuri nyt.

On siis turha hokea: ei paniikkia. Monelle tämä tilanne on paniikki ja painajainen. Paniikki ei tietenkään auta, mutta se voi olla reaktio kriisitilanteessa. Jos joku saa turvaa tässä tilanteessa vessapaperista, olkoon niin.