Kotirata-maraton opetti nöyryyttä ja kiitollisuutta

Kotirata-maratonin tärkein käännös tapahtui 30 kilometrissä. En keskeyttänyt vaan jatkoin kohti viimeistä käännöstä Mäkkylässä. Kuvassa takapiru huoltohommissa ja siskoni jäniksenä. Kuva: Kati Oikarinen.

Maraton on pitkä matka ja sen aikana voi tapahtua melkein mitä vain. Tämän sain karusti kokea kotirata-maratonillani, jonka juoksin 9. toukokuuta Helsingissä.

Tänä keväänä olen juossut paljon sekä treenejä että virtuaalikisoja tutulla reitillä junaradan varrella Ilmalasta Mäkkylään. Reitille on merkattu viiden kilometrin pätkä, joka on hyvin juostavaa kevyenliikenteenväylää. Radan varren reitti olikin luonteva valinta "kotiradakseni" myös maratonilla.

Keventelyt ja valmistelut olivat sujuneet hyvin. Vaikka maratontreenikausi oli venähtänyt hieman pitkäksi, koska tavoitemaratonini Hampurissa siirrettiin, lähdin kuitenkin melko luottavaisin mielin kävelemään kotoa kohti "kisapaikkaani" lauantaiaamuna. Starttiajaksi olin päättänyt aamuysin.

Rauhallisin mielin viivalle

Aamu oli keväisen kaunis ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Vaikka tuulta ei pitänyt ennusteiden mukaan olla nimeksikään, kiinnitin kuitenkin huomiota tuulessa lepattavaan junaradan merkkilippuun. Olin vaihtanut kävelyn hölkäksi ja käynyt vielä Pasilan Triplassa vessassa. Aikaa lähtöön oli noin 15 minuuttia.

Olen kova jännittämään kisoja, mutta tällä kertaa jännitykseni oli pysynyt kohtuullisena. Olin kuunnellut edellisenä päivänä webinaaria positiivisesta psykologiasta ja yritin sieltä saatujen vinkkien avulla ruokkia mieltäni enemmän myöteisillä kuin kielteisillä ajatuksilla. Pari minuuttia ennen lähtöä poseerasin vielä voima-asennossa starttiviivalla. Tästä tulee hyvä reissu.

Voi miten väärässä olinkaan! Kotirata-maratonini aikana mietin monta kertaa, etten pahimmissa painajaisissanikaan osannut odottaa tämän olevan näin vaikeaa.

Voima-asento ja hymy strattiviivalla! Kuva: Pasi Päällysaho.

Tuulta ja paistetta

Tavoitteeni oli juosta ensimmäinen viisi kilometriä ns. käsijarru päällä, noin 4.45-kilometrivauhtia. Tässä onnistuin ihan hyvin, mutta sykkeeni olivat hieman tavallista korkeammat. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan odotin, että hiilaripöhnä tasoittuu ja jännitys laukeaa. Puskin myös ensimmäiset viisi kilometriä vastatuuleen, joka oli huomattavasti odottamaani voimakkaampi.

Vitosen kohdalla on kääntöpaikka. Kiristin vauhtia. Nyt oli myötätuuli, mutta aurinko porotti suoraan naamaan ja tiesin, että tänäänkin hikoillaan ja kaadetaan vettä päälle. Sykkeet olivat edelleen aika korkeat, mutta jätin ne omaan arvoonsa. Kilsat 5-10 menivät noin 4.31-4.42 haarukassa. Treenien ja reippaiden lenkkien perusteella vauhti oli kuitenkin realistinen.

Tässä vaiheessa muutama sana tavoitteestani. Vaikka yksinäinen testijuoksu ei olekaan paras mahdollinen paikka hakea omaa ennätystä, sehän minulla oli mielessä. Tavoite oli alittaa maratonilla 3.20, vaikka se olisikin vain epävirallinen tulos. Oma virallinen ennätykseni on Pariisin maratonilta viime keväältä, 3.22.35 (nettoaika). Siksi myös paitavalintani soolojuoksulleni oli helppo: räväkkä punainen paita, joka on hyvä muisto enkkamaratonilta.

Paperilla ja somessa kovaa juokseminen on helppoa. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni suunnitelmien mukaan, mutta se ei ollut mitään helppoa luukuttamista. Olosuhteet eivät olleet niin optimaaliset kuin olin kuvitellut. Vitonen Mäkkylään päin tarjosi vastatuulta ja vitonen Ilmalaan päin aurinkoa. Mielessäni kävi ensimmäisen kerran, että tästä tulee raskasta.

Juoksu näyttää vielä juoksulta, olen tulossa 12 kilometriin. Kuva: Pasi Päällysaho.

Ongelmat alkavat liian aikaisin

Mutta pahin oli vasta tulossa. Noin 13 kilometrin paikkeilla molemmat lonkkani alkoivat tuntua huolestuttavan kireiltä, samoin perse. Tältä pitäisi tuntua aikaisintaan vasta 30 kilsassa. Kelasin pikakelauksella päässäni, miten tämä on mahdollista, teinkö sittenkin liian pitkään nopeusvoimatreeniä, mistä helvetistä tämä johtuu. Juoksu muuttui täysin. Kellotin ensimmäisen yli viiden minuutin kilsan, kun matkaa oli taivallettu 14 kilsaa. Aivan liian varhain!

Sinnittelin kahteenkymmeneen kilsaan vauhdilla 4.44-4.55. Positiivisen psykologian kaikki keinot olen jo täysin unohtanut ja huusin huollosta vastaavalle takapirulleni kaikki vitutukseni ja ongelmani. Mietin lakkaamatta keskeyttämistä. Takapiruni kannusti jatkamaan, jos vaikka jalat ja lonkat vielä aukeaisivat.

Käännös Ilmalassa 20 kilsan kohdalla. Sisareni lämmittelemässä. Kuva: Pasi Päällysaho.

Motivaation kaivelemista

Se, mikä sai minut jatkamaan, oli toivo paremmista kilsoista ja lonkkien aukeamisesta. Olin myös tankannut hiilareita edellisellä viikolla melko huolella, joten nekin halusin "polttaa" pois. Halusin lisäksi pitää kiinni jonkinlaisesta olemattomasta kunniastani: en kehtaa keskeyttää, jos minulla ei ole siihen mitään kunnollista syytä, kuten vammautumisriskiä tms.

Kevyemmin motivoi virtuaalisen Korona-juoksun täyskäden saavuttaminen. Minulta puuttui enää maraton, jonka jälkeen kaikki neljä kisamatkaa olisivat kasassa. Kotirata-maratoni olisi myös 13. maaliin juostu maratonini, ja vaikka en taikauskoinen olekaan, halusin päästä eroon tuosta huonon onnen numerosta.

Kannustajani, kokeneen maratoonarin Katin kannustushuuto jossakin 24 kilsan kohdalla meni kuitenkin ehkä syviten tajuntaani ja sinetöi jossakin aivojeni sopukoissa sen, etten kuitenkaan keskeytä. Kati tsemppasi ja huusi, että jokainen maaliin juostu maraton buustaa seuraavia maratoneja.

Niin. Tässä ja tänään en juoksisi alle 3.20 enkä edes uutta enkkaa. Tässä ja tänään tekisin työtä tulevia maratoneja varten. Tähän ajatukseen minä ripustauduin.

Sisareni peesissä. Kuva Pasi Päällysaho.

Kaksoissisar ottaa vetovastuun

Kaksoisisareni oli luvannut tulla kirittämään minua 30 kilsasta eteenpäin. Hän oli hyvissä ajoin paikalla ja luki tilanteen. Jossakin 27 kilometrin kohdalla näin jo tutun hahmon odottavan minua radan varressa. Vaikka kyseessä olikin minun soolomaratonini, sisareni otti tässä vaiheessa vetovastuun. Päällimmäinen viesti oli: yhdessä me juostaan tämä maaliin.

Mikä merkitys on kannustuksella? Tähän on monta vastausta. Soolomaratonilla takapiruni usko ja toivo, Katin kokemus ja sisareni sparraus olivat korvaamatonta jeesiä. Ilman heitä olisin keskeyttänyt. Iloitsin myös vilpittömästi jokaisesta oman seurani juoksijasta, joka oli radan varrella sekä muutamasta muusta kannustajasta, joita en tuntenut.

Kohti 30 kilsaa juostiin myötätuulessa ja hyvässä lämmössä. Jalat alkoivat tuntua paremmilta ja mieli koheni. Kilsat 20-27 olivat mennet 4.58-5.08-vauhdilla (kellon mukaan). Seuraavat kolme kilsaa mentiinkin taas alle vitosen vauhtia. Sisareni vetoapu kantoi. Ennen kolmenkympin käännöstä sanoin sisarelleni, että eiköhän me juosta tämä tänään kuitenkin maaliin saakka. Käännöksen jälkeen alkoikin viimeinen taival kohti Mäkkylän käännöspaikkaa.

Kolmekymmentä kilometriä takana, viimeinen taival kohti Mäkkylän käännöspaikkaa alkaa. Kuva: Pasi Päällysaho.

Helvetin vaikea kilsa

Maratonilla on helppoja kilsoja ja sitten on niitä vaikeita ja helvetin vaikeita. Yksi jälkimmäisistä oli 34. kilsa. Olimme juosseet kolme kilsaa vastatuuleen, joka söi voimia. Lonkat kiristivät taas huolella. Tuhersin itkua, mutta poskille ei valunut kyyneleen kyyneltä. Sisareni jatkoi määrätietoisesti juoksua edessäni. 34. kilsa oli myös koko maratonin hitain, 5.29. Odotin 35 kilsan rajapyykki ja käännöstä Mäkkylässä. Odotin myös myötätuulta.

Lonkkien kiristyminen vaikutti kaikista eniten, totta kai, vauhtiin. En yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan vauhtikestävyysalueella. 21 kilometristä eteenpäin olen juossut maratonini pääasiassa pk2-alueen sykkeillä. Peruskestävyyteni onkin vahva, joten sillä pystyn kipeistä lonkistakin huolimatta jatkamaan matkaa melko loputtomiin. En siis missään vaiheessa pelännyt sitä, etten jaksa maaliin, vaan sitä, mikä on loppuaika. Juoksu tuntui kuitenkin vaikealta ja tiedän, että 13 kilsasta eteenpäin se myös näytti siltä.

Viimeiset seitsemän kilsaa taivalsimme siis tasaiseen tahtiin 5.12-5.24-kilsavauhtia. Juokseminen oli peruspuurtamista kilometri kerrallaan. 40 kilometrin käännöksen jälkeen sanoin sisarelleni, etten ole koskaan juossut kenenkään kanssa käsi kädessä maaliin, mutta tänään voitaisiin juosta. En edes muistanut koronaa enkä turvavälejä enkä mitään muutakaan hygieniaan liittyvää. Minä juoksin.

Päivän liikuttavin hetki

41 kilsan jälkeen odotin 42 kilsan merkkiä, tiesin tasan tarkkaan, mikä puskan luona se on. Tuttu alamäki, sen jälkeen vielä viimeinen nousu, sitten kohti maalia. Viimeisellä suoralla näimme jo takapirun ja Katin maalissa. Liikutun vieläkin tätä kirjoittaessani, kun muistan, miten Kati lähti juoksemaan meitä kohti. Viimeiset sata metriä juoksemme kaikki kolme yhdessä ja tulemme käsi kädessä maaliin. Ehkä yksi juoksuaikojeni liikuttavin hetki. Kelloni näyttää loppuajaksi 3.31.31.

Ajattelin, että purskahtaisiin maalissa lohduttomaan itkuun, mutta ei. Olen tavattoman helpottunut ja onnellinen, että olen maalissa. Rakkaat ihmiset ovat läsnä, ja halaillaan, koronakin unohtuu. Takapiru kaivaa repustaan kaljan: Kuningatar Sour. Siinä lämmintä kaljaa hörppiessäni olen hetken ehkä radan varren onnellisin ihminen. Ja kiitollisin. Miten upea tiimi minulla olikaan!

No words! Kuva: Pasi Päällysaho.

Jälkipuintia 

Kotirata-maratonillani mietin monta kertaa, että tulin sitten tänne radan varteen opettelemaan nöyryyttä. On ehkä myytti, mutta maratonia pidetään kuningas/kuningatar-matkana, ja minulle se on sitä, edelleen. En vähättele lyhyempien kisojen kovuutta, mutta maratonilla juuri matkan pituus tekee siitä haastavan. Joskus juoksu sujuu ongelmitta 30 kilometriin saakka ja siitä alkaa todellinen taival, toisinaan se menee maaliin saakka ilman sen suurempia kanttauksia ja joskus ongelmat alkavat liian varhain - kuten minulla kotirata-maratonillani.

Lonkkien kiristyminen tuli minulle täysin puuntakaa. Olen pari vuotta sitten kärsinyt vastaavista ongelmista, mutta luulin selättäneeni ne lopullisesti. Kalvojen kiristyminen johtunee monesta asiasta, ja toukokuun ylimenolla onkin aikaa käydä fyssarilla, hierojalla ja ostaa uudet lenkkarit. Tästä voi aloittaa. Yritän myös muistaa ennen seuraavaa maratoniani pitää kaksi viimeistä viikkoa todella kevyinä enkä tehdä mitään sellaista, mikä voisi kiristää paikkoja.

Vaikka aamupäivä olikin lämmin, nestehukka ei onneksi vaivannut ja energiat imeytyivät hyvin. Vedin matkan aikana kolme suolatablettia ja osassa geeleistäni oli myös natriumia. Tankkaus ja huolto, kiitos takapirun, toimi loistavasti. Pariisin maratonilla edellisenä kevääna minulla oli ongelmia energian ja nesteen imeytymisen kanssa.

Maratontreenikauteni venähti myös turhan pitkäksi, nyt jälkeenpäin sekin on helppo nähdä. Kuntopiikki ehti jo taittua, oli pientä väsymistä ilmassa. Pojot annan kuitenkin itselleni psyykkisestä valmistautumisesta. En ole koskaan lähtenyt näin rauhallisin mielin lähtöviivalle. Pää petti vasta sitten, kun lonkat olivat ensin pettäneet.

Hyvä paikka epäonnistua

Tuttuun tapaan päätin matkani aikana, etten enää ikinä juokse maratonia ja tämän on ehdottomasti viimeinen. Mutta ei ole. Jos saan olla terve ja treenata juoksua, tulen vielä asettumaan lähtöviivalle. Kotirata-maratoniltani sain kokemusta ja oppia, jotka ovat arvokkaita sellaisinaan.

Olisihan minulle 3.20-alitus kelvanut epävirallisestikin, mutta nyt ei ollut sen aika. Jos jossakin kohtaa pitää epäonnistua, sille hyvä paikka on juuri oma testisoolojuoksu, jossa virallinen aika ei juokse ja jossa olosuhteetkaan eivät olleet optimaaliset.

Ja enhän minä juossut yksin - olen myös tavattoman iloinen siitä, että sain jakaa tästä matkasta osan kaksoissisareni kanssa - kiitos Sarde <3!

Maalissa - hetken aikaa olin radan varren onnellisin ihminen. Kuva ja olut: Pasi Päällysaho.