Agenttileikeistä tehotreeneihin

"Agenttileikit" ovat hyvää vastapainoa tehotreeneille. Kovettuukohan niissäkin pää... ;)

 

Olen joskus musta-valkoisesti ajatellut, että jos treeneihin lähteminen jännittää samalla tavalla kuin kisaan lähteminen, suunniteltu harjoitus on liian kova. Tai jos tehotreeniä tehdessä tulee sellainen olo, että ihan kuin olisin kisassa, juoksen liian kovaa omaan kuntotasooni nähden.

Sittemmin olen tarkistanut näitä ajatuksiani. Jos tavoitteena on esimerkiksi parantaa alimatkojen tuloksia, joutuu yksinkertaisesti tekemään vauhdikkaampia harjoituksia, eikä niiden ole tarkoituskaan tuntua kivalta. Pieni "kuolemanpelko" kuuluu asiaan, kun tiedossa on esimerkiksi kova vetosarja. Treenikaudella tähän jopa tottuu.

Kun aloin kymmenisen vuotta sitten juosta aktiivisemmin, inhosin verenmakusuussa-läähättämistä. Tuosta tunteesta on jäänyt varmaan jonkinlainen "trauma" alakoulun hiihtokilpailuista. Enhän minä mikään sprintteri ollut tuolloinkaan, mutta juoksuvuodet ovat ehkä opettaneet jotakin. Esimerkiksi sen, ettei verenmaku suussa ole kuolemaksi, kuten eivät agenttileikitkään.

Inhokista suosikiksi

Juokseminen kevyillä pk-vauhdeilla ja etenkin pitkät hitaat lenkit olivat pitkään suoksikkitreenejäni. Kaikki sellaiset harjoitukset, joissa piti juosta kovaa, olivat minusta inhottavia. Tasavauhtinen vk-alueella juostava reipas lenkki oli superinhokkini - mikä johtui osittain siitä, että juoksin sen usein aivan liian kovaa. En omaa vauhtiani vaan kaverin vauhtia. Toisin sanoen halusin olla paremmassa kunnossa kuin olin. Nykyään reipas lenkki on yksi lempitreeneistäni.

Sen sijaan koviin vetoihin en ole vieläkään kyennyt rakentamaan rakkaussuhdetta. Huomasin sen jälleen tiistaiaamuna, kun olin menossa tekemään mile cut down -treeniä Eläintarhan kentälle eli Eltsuun. Harjoituksessa juostaan 1600, 1200, 800, 400 ja 200 metriä kiihtyvästi kahden minuutin palautuksella. Viilasin tietoisesti lähtövauhtini lähelle vitosen kisavauhtia. Olin tehnyt saman harjoituksen viikko aikaisemmin suunnilleen samoilla spekseillä, joten tiesin mitä olisi edessä.

Erään kovan, hikisen ja helteisein vetosetin jälkeen Eltsussa seurakavereiden kanssa.

Jännitystä ja euforiaa

Tiistaiaamuna fiilis olikin kuin olisin lähdössä kisaan. Ravasin vessassa alvariinsa ja hermoilin. Olin tavallista hiljaisempi ja yritin vain päästä tekemään treeniä ja odotin, että se on ohi. Yritin sparrata itseäni sillä, että kaksi ekaa vetoa kun jaksaa, alkaa helpottaa. Mutta tiesin sen olevan huijaamista: 800 metriä kahden kovan vedon jälkeen on pitkä matka, kun vauhtia pitää vielä kiristää.

Käsikirjoitus oli tuttu, eikä treenin kovuus yllättänyt. Vedin kaksi ekaa vetoa ehkä aavistuksen verran lujaa, joten 800 metriä oli happojen kanssa taistelemista. Tasavauhtinen tuosta vedosta ei tullut, mutta jäin lopulta tavoiteajasta vain kolme sekuntia. Jälkeenpäin mietin, että olin jo suunnitelmissani ollut hieman optimistinen 800 metrin tavoitevauhdin kanssa. Alla oli kuitenkin kaksi kovaa vetoa.

Hämmästyin kuitenkin sitä, miten hyvä fiilis minulla oli treenin jälkeen. Suorastaan euforinen. Mieleeni tulivat kevään virtuaalikisat ja kovavauhtiset kolmetonniset, ne kuusi viikkoa, kun joka lauantain tiedossa oli tavallista kovempi treeni tai "kisa". Tätä tunnetta olen kaivannut ja odottanut!

Tuiki tärkeä epämukavuusalue

Nopeus ei ole vahvuuteni, joten se onkin selkeä kehittämiskohteeni. Muun muassa tästä syystä tänä kesänä keskityn enemmän vauhtiin kuin kilometreihin. Vuosien juoksun jälkeen pk-alueeni on vahva, mutta niin sanottu ylärekisteri kaipaa kehittämistä. Lisäksi olen kaivannut perusharjoitteluuni uutta tulokulmaa.

Ylimenokauden jälkeen on välillä tosi vaikea päästä kovien treenien moodiin. Tämän olen huomannut monta kertaa aikaisemminkin. Tehotreenit on aloitettava maltilla, ja niitä pitää tehdä useampi ennen kuin homma alkaa taas maistua. Alkukesästä jouduin hieman muuttamaan suunniteltua vetosettiä, koska tiesin, etten ole niihin vielä valmis. Kunto ei ollut riittävä puhumattakaan psyykestä.

En tunnustaudu vieläkään vetojen ylimmäksi ystäväksi, mutta niillä on paikkansa. Ne vievät minut sinne, missä ei ole kivaa, mutta missä tapahtuu mahdollista kehitystä ja missä myös pää saattaa koveta. Tiistain treenin jälkeen olen toiveikas: ehkä jokin kaivattu kipinä on syttymäisillään. 

Sillä huomaan jo lähes odottavani seuraavaa vetotreeniäni - kroppa ja mieli on ehkä ajettu sisään!