Ikäsarjavoitto puolimaratonilla Helsingissä

Sinnittelen vielä 3.15-maratoonareiden vauhdissa Hietalahdessa. Kuva: Katilaphotography

Otsikko kuulostaa hyvältä, ja sitä se tavallaan onkin. Juoksin puolimaratonin Helsinki Marathon -tapahtumassa 22. elokuuta. Voitto N45-sarjassa kuulostaa kuitenkin paremmalta kuin todellisuus. Juoksu oli raskasta melkein alusta asti. Jos edellisen kisan keskeyttämisestä ei olisi ollut niin vähän aikaa, olisin saattanut jättää tämänkin kisan puoliväliin.

Tällä kertaa en kuitenkaan keksinyt tarpeeksi hyvää syytä keskeyttää. Ensimmäisen puolikkaan sinnittelin ihan mukavassa vauhdissa, tavoiteajan tuntumassa. Kympin keskivauhti oli oman kelloni mukaan 4.35. Mutta sen verran töitä jouduin tekemään tämänkin vauhdin pitämisessä, että tiesin edessä olevan vaikeuksia.

Olin asettanut itselleni selvän tavoitteen ennen kisaa: hyvä juoksu ja maaliviivan ylittäminen. Ajatuksena oli myös, että enkan (1.35.32) tuntumaankin voi juosta, jos hyvin kulkee. Viime viikkoina etenkin kovavauhtiset juoksut ovat tuntuneet niin painavilta, etten uskonut kuitenkaan uuteen enkkaan. Ellei ihmeitä tapahtuisi, ja niihin en kestävyysjuoksussa usko.

Suotuisat olosuhteet juoksuun

Olosuhteet kisapäivänä olivat itselleni melko suotuisat. Päivä oli pilvinen ja vettä ripsi, kun juoksin kohti Kaivopuiston rantaa, missä lähtö sijaitsi. Vaikka oli lämmintä, ei ollut hellettä tai suoraa auringonpaistetta. Meren rannalla tuuli tarttui kertakäyttösadetakkiini, ja mietin hetken, onko liian tuulista.

Korona-ajasta johtuen startti tapahtui porrastetusti. Olin ensimmäisessä lähtöryhmässä ja jäin odottelemaan starttipamausta 1.35-jäniksen taakse. Ajattelin pysyä peesissä niin kauan kuin mahdollista. Lähtö oli myös itselleni sopivaan aikaan, puoli yhdeksältä aamulla. Tykkään aamustarteista, vaikka se tarkoittaakin nousemista aikaisin ylös, jotta aamupala ehtii laskeutua kunnolla.

Helsinki Marathonin reitti juostaan puolimaratonilla kaksi kertaa. Ensimmäiset kilsat olivat tuulen ja muutaman ylämäen takia haastavat, mutta alun innolla ne sujahtivat hyvin. Näitä alun kilsoja lukuun ottamatta juoksu ei tuntunut missään vaiheessa erityisen kevyeltä tai helpolta. Aika pian huomasin myös, että 4.30-vauhtia oli vaikea pitää. Himmasin suosiolla muutaman sekunnin. 

Vitosen väliaika meni minulta jotenkin ohi, keskityin pitämään vauhtiani yllä. Mielessäni kirosin, miten tämä voi olla näin vaikeaa. Kuin soutaisi venettä, jonka pohjalle on kasattu kiviä. Jatkoin kuitenkin sitkeäsi matkaa. 1.35-jänisryhmä otti kuitenkin kaulaa koko ajan. Jotenkin ärsytti jo niin alussa päästää irti hyvästä porukasta, mutta en olisi jaksanut roikkua siinä loppuun asti. Ei todellakaan ollut enkkapäivä!

Jollakin on voittoisampi fiilis kuin minulla. Kuva: Katilaphotography

Tavoite karkaa

Helsinki Marathonin reitti kiertää eteläisessä Helsingissä: Kaivopuiston kupeesta Ullanlinnan ja Eiran katujen kautta kohti Hietalahtea, pieni koukkaus Jätkäsaareen, josta palataan takaisin Eiraan, pieni koukkaus Hernesaareen, ja Eiran katuja pitkin kohti toista kierrosta. Eli sama uusiksi. 

Järjestelyt reitillä toimivat loistavasti, opasteet nuolineen kertoivat, minne piti kääntyä, punaiset nauhat viitoittivat reittiä ja paikalla oli lisäksi paljon skarppeja liikenteenohjaajia. Juon yleensä puolimaratonilla todella vähän, mutta muutaman kerran otin juomaa ja kaadoin vettä päälleni juomapisteillä.

Kellotin kympin kilsamerkinnän kohdalla itselleni väliajaksi 45.55. Tavoiteajasta olin 55 sekuntia jäljessä. Ja tiesin omasta olostani, ettei vauhti tulisi ainakaan kiihtymään. Laitoin jalkaa toisen eteen ja päätin juosta toisen kierroksen sykkeiden mukaan, niin ettei anaerobinen kynnys paukkuisi kovin taajaan. Matka jatkui.

Vitosvaihde ei toimi

Reitin pienet ylämäet painoivat jalkoja toisella kierroksella, mutta yritin ottaa alamäissä kiinni hukattuja sekunteja. Psyykkisesti helpotti se, että tiesin haastavimpien kohtien olevan alussa, ja reitti helpottuisi loppua kohti. 

Kympin jälkeen vauhtini hidastuikin selvästi. Kilometrit 11-15 juoksin oman kellon mukaan noin 4.41-4.56-vauhdeilla, vitosen splitti 24.07. Aivan liian hidasta, mutta parempaan en pystynyt. Olin kuin viisivaihteinen auto, jonka viides vaihde ei toiminut, ja "ruputin" menemään turvallista maratonvauhtiani. Ja silti oli raskasta.

Psyykkisesti pelkäsin koko ajan takana tulevien jänisryhmien menevän ohitseni, vauhtini oli hiipunut sen verran. Vasta reilu kilometri ennen maalia 1.40-jänis ja hänen kanssaan juossut mies ottivat minut kiinni. Jänis sanoikin, että pysyttele tässä peesissä maaliin saakka. Hän varmaan rekisteröi hiipuvan kulkuni. Kommentti oli hyvä, koska sisuunnuin siitä sen verran, että otin viimeisellä kokonaisella kilsalla itsestäni sen irti, mitä nelosvaihteella nyt voi saada. Kone huusi, mutta pakotin itseni kohti maalia. 21. kilometri sujahtikin kelvollisesti aikaan 4.32, mikä oli jälkimmäisen puoliskon ylivoimaisesti nopein kilsa.

Kohti maalia. Kuva: Ella-Maria Mikkola

Lohduttava voitto

Olin sanonut juoksukamulleni, että uuteen enkkaan tuskin pystyn, mutta 1.37-alkuiseen aikaankin olisin vielä tyytyväinen. Heinäkuun puolivälissä juoksussani alkanut hieman tahmeampi meno vaikutti siihen, että olo oli epävarma. Päätin kuitenkin lähteä puolimaratonille, koska saisin speksit syksyn kisoihin ja tuntuman, missä mennään. Kaikki data oli siis tervetullutta. Loppuaika 1.39.17 oli toki pettymys, mutta ei mikään jäätävä sellainen. Maailma ei meinannutkaan kaatua, vaan lähdin juoksukävelemään kotia kohti.

Vasta kotona älysin katsoa viralliset tulokset. Hymyilytti, kun tajusin voittaneeni oman sarjani. Kaikista puolimaratonin juosseista naisista olin viides. Omaan sijoitukseeni vaikutti toki korona-aika, joka on verottanut osallistujamääriä. Itse uskalsin vielä tähän tapahtumaan osallistua, mutta en notkunut kisapaikalla yhtään kauempaa kuin oli pakko.

Toki sen moovin vielä tein, että ajoin suihkun ja muffinsin jälkeen pyörällä Kaivopuistoon hakemaan palkintopystini. Ikäsarjavoitto toi kummasti lohtua raskaan juoksun jälkimaininkeihin.

N45-sarjan voitto! Kuva: Pasi Päällysaho

Keventelyä, keventelyä, keventelyä

HM:n puolimaraton konkretisoi itselleni selkeästi sen, että juoksu ei kulje niin hyvin kuin pitäisi. Keväällä kellotin itselleni omatoimipuolimaratonilla ajan 1.37.22. Reitti oli tuolloin haastavampi, mutta sää viileämpi. Juoksutuntuma oli kuitenkin huomattavasti kevyempi.

Takapiru oli myös sitä mieltä, ettei "raskas" meno ole ihan normaalia, ja ehdotti lepoa. Saman hyvän vinkin olen kuullut muutamalta muultakin viime aikoina. Joten seuraavat pari viikkoa otan todella kevyesti, jätän tehot pois ja vedän määrät minimiin. 

Syitä tahmaiseen kulkuun voi vain miettiä. Luulen, että olen aliarvioinut palautumiseni tarvetta, koska leposyke, ortostaattinen syke ja laktaatit eivät ole näyttäneet mitään hälyttävää. Myös veriarvoni ovat hyvät. Kesän alimatkatreenikaudella vedin paljon kovia tehoja, joista siirryin suoraan määrään ja maratonharjoitteluun. Minä, joka olen mukavuudenhaluinen ja maltillinen, taisin unohtaa hetkeksi keventelyn. Osasyy on se, että olen ollut niin fiiliksissä treenaamisesta, etten ole malttanut. Ja tämä on minulle ihan uusi piirre itsessäni. 

Keventely tässä kohtaa voi kuitenkin vielä pelastaa syksyn kisat. On turha junnata menemään, jos kroppa on raskas. Kun korjausliikkeen tekee ajoissa, vauriot voivat olla pienemmät, mutta oppi iso.