Keventelyn kirous ja lumous

Kesäaamun kauneuden huomaa vain pysähtymällä - ja heräämällä aikaisin. 

Olen maltillinen, mukavuudenhaluinen ja tykkään kulkea keskitietä. Vaikka pidänkin äärilaidoista, en ole on-off-ihminen. Siksi olen ollut hyvin hämmentynyt siitä, että olen onnistunut vetämään itseni loppukesästä jonkinlaiseen alipalautumisen tilaan. 

Treenasin kesällä alimatkoja, ja viikossa oli kaksi kovaa tehotreeniä, joissa mentiin selkeästi vk2-alueelle. Osa vetotreeneistä oli kovuudeltaan lähes kisoihin verrattavia. Tehoja oli siis viikossa enemmän, mutta kilsoja huomattavasti vähemmän kuin yleensä. En myöskään harjoitellut koko kesää tutulla rytmilläni eli kaksi kovaa ja yksi kevyt viikko.

Ensin meni hyvin, sitten todella hyvin ja sitten alkoi juoksu takuta. Minun oli silti vaikea uskoa, että olisin vetänyt treenini yli. Kevensin tehoja, mutta lisäsin samalla kilsoja. Aerobisen kynnyksen tuntumassa tehdyt harjoitukset ja kevyet lenkit sujuivatkin hyvin. Mutta kovissa vauhdeissa kroppa tuntui edelleen oudon raskaalta. Sama tuntemus oli viime viikonlopun puolimaratonilla, jonka jälkeen päätin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin keventää kunnolla. Tehot ja kilsat minimiin. Palauttelua ja lepoa. Kisasuunnitelmat uusiksi.

Vesisadetta ja vitutusta

Aluksi oli ihan perkeleen vaikeaa. Itsekseni jupisin kotona, että miksi minä en voi juosta tehoja, kun en millään voi olla edes montun reunalla, en lähelläkään sitä. Olin tottunut saamaan kiksini kovista treeneistä ja kaipasin niitä: räkimistä Eltsun mondolle, viimeisiä tuskaisia metrejä, hormonien hallelujaa-huutoja harjoituksen jälkeen. Nytkö sitten pitäisi kävellä ja potkia käpyjä.

Ei siinä auttanut. Ajoin päivittäin osan työmatkoistani pyörällä, kilsoja tulee noin 14. Valitsin vähiten mäkiset reitit. Maanantai-iltana ihmettelin kotona, mitä tekisin. Turruttauduin johonkin murhasarjaan. Tiistaiaamuna syvensin tuskaani miettimällä, miten olisin voinut välttää tilanteen. Syytin itseäni ja vähän muitakin. Onneksi piti lähteä töihin.

Kastuin työmatkalla litimäräksi - en lähtenyt enää iltalenkille.

Paluumatkalla töistä kotiin tiistai-iltana kastuin ihan huolella. Olin litimärkä, kun istuin junaan. Farkut olivat kovat ja koppuraiset vedestä, keinonahkatakin vuori oli imenyt hiljalleen vettä itseensä, ja takki painoi kuin sisäinen vitutukseni. Junassa istuin tylynä ja nakersin proteiinipatukkaa. Olin ajatellut mennä puolen tunnin lenkille töiden jälkeen. 

Siinä maisemien vaihtuessa, maailmaa miettiessäni ja hiljaa kylmästä väristessäni ajatus kulki koko kehon lävitse. Viilsi syvästi tietoisuuteen. Taidan sittenkin olla vähän väsynyt, taidan todellakin olla breikin tarpeessa. Kun vihdoin pääsin kotiin, en mennyt lenkille. Menin saunaan.

Levon pitäisi olla itsestäänselvyys

Olen juossut noin kymmenen vuotta aktiivisemmin. Pisin juoksutaukoni on kaksi viikkoa. Ja siitäkin on tovi aikaa. Olen säästynyt vammoilta ja pitkiltä sairasteluilta, joten myös pakkolevot ovat jääneet minimiin. Joskus saattaakin olla ihan hyvä, että jokin vamma pakottaa lepäämään, mutta tietenkään sitä ei toivo. Levon pitäisi olla itsestäänselvyys.

Lenkkivaatteiden päälle pukeminen kuuluu päiviini kuin hampaidenpesu. Perusrutiineja. Puolimaratonin jälkeen en koskenut juoksukamoihini kolmeen päivään. Keskiviikkoiltana kävin juoksemassa puoli tuntia, vähän reilu viisi kilsaa. Se tuntui ihan hyvältä. Sykkeet olivat matalalla.

Alkuviikon kiroilun jälkeen alkoi löytyä harmonisempi olo. Olikin kiva istahtaa kahvilaan, kun ei ollutkaan kiire lenkille, ottaa päiväunet, käydä pitkästä aikaa maalaamassa. Temperamentiltani olen helposti sopeutuva ihminen ja yllättäen huomasinkin jälleen löytäneeni kolikon toisen puolen. Olikin aikaa tehdä muita juttuja kuin juosta. Mietin myös, että jos en joskus pystyisi juoksemaan lainkaan, selviäisin varmasti siitäkin ja keksisin todennäköisesti itselleni muuta tekemistä. Kyllä maailmasta vaihtoehtoja löytyy.

Sen kun sataa!

Nyt on uusi vedenpitävä takki ja merinovillasukat.

Keventelylle täytyy omistautua

Kiroilun tilalle alkoi hiipiä suoranainen lumous. Jos kerran pitää kevennellä, tehdään sekin sitten huolella. Niin kuin Annimari Korte totesi jossakin Instagram-päivityksessään, että myös harmillisissa tilanteissa, kuten loukkaantumisissa, on tärkeää, että omistautuminen jatkuu täysillä. Niinpä. Levosta ja palautumisesta huolehtiminen on ihan yhtä tärkeää kuin treenaaminenkin. Myös keventelylle täytyy omistautua.

Ensimmäisen keventelyviikon loppupuolella olo onkin hyvä. Olen nukkunut riittävästi, syönyt sopivasti, liikkunut vain kevyesti. Viikon juoksukilsamäärä on noin 12. Pyöräilyä toki vähän enemmän. Olen virkeä ja hyvällä tuulella. Lisäksi sain fyssariltani erinomaisia uutisia: juoksu näyttää hyvältä ja tasapainoiselta, oikean lonkan ja pakaran ongelmat alkavat olla ruodussa. Lihaskuntoa ja jumppaa toki jatketaan.

Jatkan myös keventelyä ainakin vielä ensi viikon. Kalenterissani oleva maratontestikin sain ruksit päälleen. Nyt ei testata, nyt vaan keveillään. 

Neljä tassua

Muistan kuulleeni joskus jonkun tämä kaltaisen keittiöpsykologiaviisauden: ihmisen olisi hyvä ikään kuin koiran tavoin seistä neljällä tassulla, jotka ovat (karkeasti): ihmissuhteet, perhe, työ ja harrastukset/vapaa-aika. Jos yksi tassu ontuu, se vähän haittaa etenemistä, mutta kyllä sitä vielä seisaallaan pysyy. Kolmella kintulla pääsee hyvin merkkaamaan lyhtypylväitä, jos niikseen on.

Eli jos juoksujalkani ontuu, vielä tukevasti maassa ovat ihmissuhteet, perhe ja työ. Joten ihan hyvinhän tässä mennään. Kunhan nyt en liikaa lumoudu keventelystä!