Joululenkki vuoden pimeimpänä päivänä

Metsä saa värinsä vain otsalampun valossa. Kuva: Visa Paajanen.

Naurahdin ääneen, kun pysäköimme auton Kellonummen siunauskappelin parkkipaikalle. Kappeli loisti iltavaloissaan vuoden pimeimpänä päivänä. Emme olleet kuitenkaan menossa viettämään rauhallista hartaushetkeä, vaikka joulu onkin ovella. Olimme menossa juoksemaan metsään.

Vettä tihrutti hiljalleen, kun neljän hengen porukkamme lähti matkaan puoli kuuden maissa illalla. Joulujuoksupäiväksi oli valikoitunut maanantai, jolloin sattui olemaan myös talvipäivänseisaus, mikä tarkoittaa sitä, että päivä on pohjoisella pallonpuoliskolla vuoden lyhin.

Metsään ei olisikaan ollut mitään asiaa ilman otsalamppua. Saimme sellaiset sisareni kanssa lainaan lenkin vetäjältä Visalta. Itselläni on ollut joskus halppisversio otsalampusta, mutta mitään kunnollista en ole koskaan omistanut. Opin lenkkimme aikana, että jos otsalampun hankkii, kannattaa ostaa ladattava malli. Ja jos on asiaa puskapissille, lamppu kannattaa sammuttaa. 

Jos pimeään metsään menee lenkille, kannattaa varmistaa, että otsalampun akku/paristot riittävät.

Salomonin juoksuliivi testissä

Visa oli suunnitellut reitin niin, että juoksimme alkumatkan leveitä väyliä, juuri sellaisia, joilla ainakin minä viihdyn. Matka eteni joutuisasti, sade ei onneksi yltynyt ja lamput valaisivat reittiämme ja lähimetsää. Mietin siinä juostessani, etten ole koskaan aikaisemmin tainnut edes juosta otasampun valossa. 

Edellisestä metsälenkistä viisastuneena olin hankkinut kunnollisen Salomonin juoksuliivin. Löysin sellaisen urheiluliikkeen alennusmyynnistä ja ostin itselleni joululahjaksi. Nyt minullakin oli lötköpulloissa vettä ja energiageelit kätevästi etuosan verkkotaskuissa. Kun halusin juomista tai geelin, minun ei tarvinnut ottaa liiviä päältä pois. Jos olisi pakko tankata juostessa, sekin onnistuisi. 

Liivin takaosaan olin pakannut minigrip-pussiin puhelimen sekä nenäliinoja, ylimääräiset lapaset ja tuulipuvunhousut. Jätin sinne myös avaruuspeiton, joka kuului varusteisiin. Sen lisäksi, että vettä ja energiaa on helposti saatavilla, lötköpullot eivät hölsky kuten juomapullo vanhassa ilmaisrepussani. Puhelimen voi myös halutessaan laittaa etuosan taskuihin, jolloin se on helposti saatavilla esimerkiksi valokuvaamista varten. Lisäksi liivi on napakka ja istuu hyvin - sen oikeastaan unohtaa juostessa ja muistaa vasta tarvittaessa. Erinomaista tuotesuunnittelua!

Foliopussissa juomat pysyvät kylmänä tai kuumana.

Pari kilsaa kunnon polkua

Juoksusää oli lämmin ja pian huomasin, että tuubihuivi kaulassa oli liikaa. Kun kiskoin sitä pääni ylitse, tipahti myös otsalamppu ja pidimme pienen lampunvirittely- ja valokuvaustauon. Matka jatkui kohti Pirttimäkeä, jossa pidimme lyhyen juomatauon. 

Etenimme taas muutaman kilometrin ja Hynkänlammen rannalla siirtolohkareen kupeessa pysähdyimme ja sammutimme otsalamput. Pimeys ympäröi meidät heti, enkä erottanut mitään. Vähitellen silmät tottuivat ja taivasta vasten piirtyivät puiden latvat. Olisipa aika pelottavaa, jos lamppu hyytyisi kesken matkan. Oman otsalampun akun/paristojen kestävyydestä kannattaakin olla selvillä ennen kuin lähtee yksin juoksemaan pimeään metsään.

Juomatauko siirtolohkareen kupeessa. Kuva: Jarkko Paajanen.

Juoksimmen kymmenen kilsaa vähän alle ja vähän päälle kuuden minuutin kilsoja. Sitten poikkesimme kunnon poluille: tarjolla oli niin juurakoita kuin kiviäkin sekä bonuksena liukasta mutaa ja vetisiä kohtia. Jos tätä ennen en ollut varma, ovatko kenkäni goretexillä suojatut, parin kilsan märän polkupätkän jälkeen tiesin niiden olevan, sillä sukat olivat edelleen kuivat. Goretex-kalvolla suojatun kengän ongelma on se, että jos kenkä hörppää vettä, vesi myös jää kengän sisälle. Onneksi säästyin tältä kokemukselta.

Göstan haudalla

Viimeiset kilometrit olivat taas helposti juostavaa alustaa. Tulimme takaisin parkkipaikalle sen verran hyvissä ajoin, että teimme vielä koukkauksen hautausmaalle ja kävimme Gösta Sundqvistin haudalla. En ollut aikaisemmin tiennytkään, että tämä Leevi and the Leavingsin keulahahmo oli ollut innokas jalkapalloilija, joka oli perustanut oman joukkueenkin. Gösta oli myös harrastanut sauvakävelyä viimeisinä elinvuosiaan. Sitä jäimme kuitenkin ihmettelemään, mitä numero kahdeksan hänen hautakivessään tarkoittaa?

Göstän hautakivi. Kuva: Visa Paajanen.

Minusta on jotenkin aina kiva kuulla henkilöistä, joille taide ja liikunta eivät ole toisiaan poissulkevia asioita tai vastakohtia. Monet kuvataiteilijat ja muusikot pitävät nykyään hyvää huolta terveydestään eikä taiteilijuus tarkoita automaattisesti sitä, että sählättäisiin ylettömästi päihteiden kanssa. Eräänlaisen kliseisen taiteilijakuvan aika on tässä mielessä ohitse, vaikka toki tämänkin lajityypin edustajia vielä varmasti on. 

Kilsoja joululenkillämme kertyi kellooni 14, viimeisen niistä juoksin parkkipaikalla täyteen muiden hymähdellessä. Kiitokset jälleen Visalle hyvin organisoidusta ja sivistävästä lenkistä sekä muille seurasta!

Juoksuliivini sai nimen Maikkuli

Loppukevennys. Annoin juoksuliivilleni nimen Maikkuli. Meidän perheessä kaikki, mikä viittaa polkujuoksemiseen, saa takapirultani etuliitteen Maija Oravamäki. Oli sitten kyse polkujuoksukengistä tai Salomonin lipasta. Vaikka takapiru ei mikään polkujuoksija olekaan, Maija Oravamäki -etuliite lausutaan aina huumorilla (joka johtuu minun ja sisareni ihailusta Maijaa kohtaan), sekä kunnioituksella, sillä juoksijana Maija ei esittelyjä kaipaa.

Vuoden pimein ja lyhin päivä on ohitse: valoa kohti, jos ei muuten niin otsalampun kanssa!

Lötköpullo!