Hyvä on sunnuntaihiihtäjän hiihdellä

Heinäpaalit ja pari hiihtäjää. Kuva: Visa Paajanen

En muista, milloin tätä ennen olen edellisen kerran käynyt hiihtämässä. Se ei ollut viime talvena eikä edellisenäkään, jolloin ”maksoin” sisarelleni suksillani osuuteni matkasta Kanariansaarille.

Nyt pääkaupunkiseutua peittää paksu lumikerros ja latuja risteilee siellä ja täällä. Tuttu porukka houkutteli minutkin hiihtämään. Saisin lainata yhden naapurin pojan välineitä.

Tuumasta toimeen. Pakkasin reppuuni villasukat ja kahdet ylimääräiset hansikkaat, vaikka pakkasta oli vain kuutisen astetta. Inhoan palelemista. Päälleni laitoin monenkirjavan urheiluvaatesetin, kunhan ei vaan tulisi kylmä.

Lainavälineillä ladulle

Lainamonot olivat numeron verran isot, mutta pääasia, etteivät hanganneet mistään. Lunta oli satanut sen verran, että meidän piti ensin tarkistaa, pääsemmekö suunniteltua siirtoreittiä pitkin Hakunilaan. Reitti löytyi ja sukset monoihin kiinni.

Tällä siirtymällä selvisi, että sauvat ovat minulle varmaan 10 senttiä liian lyhyet ja pientä lipsahtelua oli havaittavissa. Mutta turha valittaa: lainahevosen suuhun ei ole katsomista! Vatsalihakset, ojentajat ja hartiat hommiin ja kohti Hakunilaa.

Pari ensimmäistä kilometriä meni siirtolatuja suhatessa, ja jouduimme ottamaan sukset muutaman kerran jaloista pois teiden ylittämisen takia. Kun sitten pääsimme pellon laitaan ja näimme hiihtäjiä vasta ajelluilla laduilla, fiilis pomppasi.

Vakavaa hommaa tämä sunnuntaihiihto.

Hiihtämisen riemu

Hiihto tuntui heti ihan toisenlaiselta. Lainasuksieni luisto oli kohdallaan, eikä minun tarvinnut kuin pikkuisen potkaista kun liu’uin eteenpäin. Vuorotahtia oli helppo hiihtää lyhyilläkin sauvoilla. Tällaisesta menosta minä pidän!

Mieleeni tulvahti muisto vuosien takaa. Olin isän kanssa hiihtämässä järvenjäällä aurinkoisena talvipäivänä. Muistan sen saman riemun: suksi luisti kuin vähän potkaisi ja eteenpäin meno oli vaivatonta ja helppoa.

Peltoaukeaman kautta pääsimme Hakunilan laduille. Kuuden kilometrin kohdalla pidimme tauon, ja päätimme, että koska ladut eivät lumisateen takia ole liian nopeassa kunnossa, voimme tehdä koukkauksen Hakunilan kilpaladuille. Lisäsimme toki ennen sitä suksiini pitovoidetta.

Pitoa pohjiin ennen kilpalatuja. Kuva: Sari Taipale

Pyllynkuva kaarteeseen

Olen viimeistä piirtoa myöten sunnuntaihiihtäjä. Kilpalatupätkä alkoi nousulla, jonka könkkäsinkin perushaarakäynnillä ylös alakoululaisen tapaan. Ylämäen ladulla suksi ei pitovoiteesta huolimatta pitänyt riittävän hyvin, en oikein osannut tekniikkaa enkä saanut tukea liian lyhyistä sauvoistakaan. Kunhan liikuin eteenpäin, se riitti.

Sisareni suksi kymmenien metrien päässä mäkeä ylös. Tuntui nauttivan touhusta. Minä huutelin ottamaan valokuvia, kun hän mäen päällä odotteli.

Hyvän luiston takia laskin kuitenkin ennen sisartani ensimmäisen alamäen, sillä hänen perässään olin vähän väliä kannoilla. Hän oli panostanut pitoon, kun taas minun sukseni luistivat paremmin. Toisen laskun mutka-aurauksen jälkeen pikkuisen horjahdin ja tein pyllynkuvan kaarteeseen. Lumi oli pehmoista, eikä juuri kukaan edes nähnyt. Paitsi hiihtoseuralaiseni. Nauroimme kaikki. 

Juoksumuistoja Hakunilassa

Siirtoladuilla eteneminen ja kävelemiset hidastivat menoamme, ja ensimmäisen tunnin aikana Polariin oli kertynyt matkaa reilu kahdeksan kilsaa. Pysähdyimme tunnin jälkeen Hakunilan urheilukentällä, ja olisimme juoneet kahvit, mutta myyntipiste oli kiinni. Nopea vessatauko ja uudelleen ladulle. Omia eväitä minulla ei ollut, mutta onneksi sisareni repussa oli energiageeli. Nielin sen.

Hakunilan urheilukenttä oli sekin lumen peitossa. Edellisen kerran, kun olin ollut täällä, olin juossut vitosen ennätykseni Aktia-cupin osakilpailussa marraskuussa. Kilpalatupohjiin olin tutustunut aikaisemmin myös juosten, kun olin osallistunut pari kertaan Icehearts-juoksuun.

Pikapysähdys Hakunilan urheilukentällä, jossa mieleen tuli juoksumuistoja.

Toinen pyllähdys: koti kutsuu

Urheilukentältä palasimme takaisin peltoaukealle, jossa hiihdimme ylimääräisen kierroksen. Minulla oli vaihteeksi nälkä, mutta sain onneksi hiihtokaverilta Visalta hedelmä-jugurtti-energiapussin.  

Sisareni, joka on siis hiihtänyt tuhansia kilometrejä enemmän kuin minä tässä elämässä, olisi hiihtänyt vielä useammankin peltolenkin, mutta tässä vaiheessa sanoin, että tulen kipeäksi jo tästäkin matkasta, joten parempi jatkaa kohti autoja. Kun sitten seuraavan kävelysiirtymän jälkeen laitoin sukset jalkaani ja kaaduin selälleni, totesin, että taidan tosiaan olla jo valmis kotiin.

Viimeisellä kilomerillä myös toinen sukseni alkoi temppuilla, enkä saanut monoa enää kunnolla kiinni, joten hankikävelin viimeiset muutaman sata metriä. Mittariin kertyi kilometrejä kaiken kaikkiaan reilu 16 ja aikaa meni yli kaksi tuntia.

Hiihdossa välineellä on väliä

Himohiihtäjää minusta tuskin tulee. Treenaan juoksua tavoitteellisesti, joten minusta on ihanaa, että on lajeja, joissa minulla ei ole mitään matka- eikä aikatavoitteita. Maltillinen hiihtäminen on toki myös hyvää peruskuntoalueen treeniä, mutta kun ei ole niitä suksiakaan, se vähän hankaloittaa tällaista harjoittelumuotoa.

Hiihtäminen on myös välineurheilua aivan eri tavalla kuin juokseminen, jossa toki voi panostaa esimerkiksi laadukkaisiin lenkkareihin. Jos hiihtäisin säännöllisesti, sijoittaisin kunnon välineisiin. Mutta jos käyn kerran pari talvessa sunnuntaihiihtämässä, tekemässä muutaman pyllynkuvan lumeen ja nauttimassa talvisäästä, ei ole loppujen lopuksi ihan kamalasti väliä, millä hiihtää – kunhan nyt sen verran kulkee, että suunta on eteen- eikä taaksepäin.

Kiitos jälleen Visalle reitin suunnittelusta, lainasuksien hommaamisesta ja -huollosta sekä energiasta. Kiitos sisarelleni autokyydeistä ja eväistä. Sisareni on myös haka keksimään lempinimiä, joten Marja-Liisaksihan tuo minua tänäänkin huuteli. Ja kiitos ennen kaikkea molemmille kärsivällisestä hiihtoseurasta!

Hyvällä fiiliksellä peltoaukealla, jossa oli juuri ajetut luistavat ladut. Kuva: Visa Paajanen