Onni on juosta

Kävin kamujen kanssa testaamassa Suokin rundin. Kuva: Pasi Päällysaho

Onni on liikkua ja omalla kohdallani voisin kirjoittaa: onni on juosta. Olen tavattoman iloinen siitä, että saan juosta ja pääsen juoksemaan. Kevyet lenkit ja kovat treenit ovat olleet myös koronavuoden aikana tauko uutisvirrasta, ahdistavista ajatuksista ja kotona pyörimisestä. On ollut hyvä miettiä muuta, kuten vaikka kilometrivauhteja. Ulos on voinut sopia myös lenkkitreffejä kamujen kanssa.

Alkava kevät on muistuttanut lajin ihanuudesta. Sulalla asvaltilla juokseminen päivän jo koittaessa, tuulen vain hivellessä kevyesti poskipäitä. Aamun startti, joka antaa energiaa. Olo on vahva, voimakas ja eloisa. Terve sielu terveessä ruumissa, siltä se ainakin hetken tuntuu.

Korona-aika on kuitenkin kipeästi muistuttanut siitä, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei keväistä lenkkiä mustarastaan säestyksellä eikä myöskään terveyttä. Rokotusten alkamisesta huolimatta koronasilmukka tuntuu koko ajan kiristyvän. Tutut ihmiset ovat sairastuneet. Mielessäni on monta kertaa käynyt, miten suurta elämän ivaa olisi saada korona nyt, kun rokotukset ovat joidenkin kuukausien päässä.

Suurin toiveeni on herätä aamulla terveenä ja käydä niin myös nukkumaan. Tämän toiveen lausun mielessäni vielä monta kertaa. Toinen ajatus on raadollisempi: jos se korona jostakin tarttuisi, olisi edes ”kevytversio”.

Valot ja varjot.

Pieni tauko voi tuoda perspektiiviä

Korona ei tietenkään ole ainoa asia, joka voi laittaa juoksun tai liikunnan tauolle. Kiitollinen saa olla, jos vaiva tai vamma on jotain sellaista, josta toipuu ja tokenee muutamassa viikossa. Pieni tauko liikkumiseen voi tehdä hyvää eikä parissa viikossa juoksukunto katoa tai lihasmassa häviä. Perspektiiviä voi tulla sen sijaan lisää.

Kun tauko liikunnasta tai esimerkiksi juuri juoksusta venähtääkin usean kuukauden mittaiseksi, painitaankin jo ihan eri sarjassa. Todella raskaassa sarjassa ollaan, jos vammaan tai vaivaan liittyy epäselvyyttä. Mistä se on tullut, mistä se johtuu, mitä sille voi tehdä, voiko tehdä mitään? Kun kuukaudet muuttuvatkin puoleksi vuodeksi ja sitten vuodeksi, eivätkä ongelmat ala purkautua. Yksi kavala esimerkki on ylirasitustila.

Onni on liikkua, onni on juosta. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, tämän onnen voisi muistaa niinäkin hetkinä, kun jalat ja silmäluomet painavat, räntä piiskaa poskipäitä, aurinko ei lämmitä eikä kevätkeli kevennä.

Aina ei ole kevät...

...eikä juoksukaan ole ainaista juhlaa. Joskus odotan vain istahtamista junan penkille...

Sanojen riittämättömyys

En itse ole ollut telakalla muutamaa viikkoa pitempään. En siis tiedä, miltä tuntuvat pitkät tauot omassa lajissani. En voi tuntea sitä tuskaa, vitutusta, alakuloa tai kokea sitä epävarmuutta, mitä sairaus tai vakava vamma tai tila aiheuttaa. Voin tsempata, mutta toisinaan kaikki sekin tuntuu pinnalliselta. Voin myötäelää, mutta eihän se silti ole minun elämääni. Kohta voinkin jo iloisesti rallatella vetotreeniäni.

”Elämän kaikkein karmivimmissa käänteissä sanat tahtovat usein loppua. Ei ole olemassa lausetta tai sanoja, joilla toisen raskaan olon voisi ratkaista kevyeksi.” Näin kirjoittaa Maaret Kallio Helsingin Sanomien kolumnissaan (17.3.2021). Olen täysin samaa mieltä.

Voin kuitenkin yrittää muistaa, ihan pienen ohikiitävän hetken, kun olen sitomassa lenkkarini nauhaa, avaamassa ovea ja sukeltamassa juoksukuplaani: tämä on onni, oikeasti. Ei itsestäänselvyys.