Ekat rastit

 

Löytämisen riemua! Kuva: Sari Taipale

Kirjoitin vähän aikaa sitten juoksumokistani. Tämän kevään ensimmäinen suunnistusreissu voisi olla kakkososa tuolle kirjoitukselle, vaikka lupasin, etten kirjoita pummeistani.

Eli kauniisti sanottuna olen parempi juoksija kuin suunnistaja. Mutta tykkään käydä rasteilla. Silloin etenemiselle tulee ihan erilainen merkitys, eikä juoksuvauhdeilla ja kilometreillä ole väliä. On kuin pelaisi jotakin jännittävää peliä, joka jatkuu, jos löytää rastin.

Suunnistaminen onkin minulle hyvää kevyiden päivien liikuntaa. Samalla tulee juostua metsässä ja poluilla, missä alusta on huomattavasti asvalttia pehmeämpää, mikä säästää jalkoja.

Olin suunnitellut alun perin lauantaiohjelmakseni testikymppiä. Koska sääennusteet näyttivät kovaa tuulta ja jopa räntää, muutin suunnitelmani ja lähdin sisareni kanssa Iltarasteille Uutelaan.

Helsingin Suunnistajien Uutelan alueen rastikartta.

Sade kastelee sormikkaat

Juoksimme ensin reilun kolme kilometriä metsän laitaan. Siinä karttaa tutkiessamme räntäsade vaihtui rakeiksi ja oli mentävä suojaan ison kuusen alle. Tässä kohtaa kastui myös sormikkaani, millä oli ratkaiseva merkitys myöhemmän etenemisen kannalta – ainakin omasta mielestäni.

Emme siis hakeneet rasteja missään järjestyksessä, vaan otimme rastin numero 16 ensimmäiseksi kohteeksemme. Se löytyi helposti noin sadan metrin päästä lähtöpaikastamme. Rehellisesti sanottuna emme oikein olleet varmoja kartan mittakaavasta ja totesimme, että kyllä ne etäisyydet sitten hahmottuvat, kun alamme suunnistaa. Jep, jep. Tajusin myös unohtaneeni laittaa piilolinssit.

Sisareni piti suunnistaa toiselle rastille, mutta jo siinä kohtaa tuli jokunen harha-askel. Tutkimme karttaa toistamiseen. Näillä reissuillani olen oppinut, että jos on sellainen olo, ettei oikein tiedä, missä kohtaa karttaa on, kannattaa ehkä pysähtyä, tutkia tovi maastoa ja palata vaikka edelliselle rastille. Hölmöintä on lähteä häröilemään kuvitellen, että kyllä se rasti vielä vastaan tulee, kun vain tarpeeksi kauan juoksee. Tätäkin on kokeiltu kohtuullisen huonoilla tuloksilla.

Tässä vaiheessa kädet olivat jo ihan kohmeessa. Rasti löytyi silti.

Keskittyminen herpaantuu

Toinen rasti löytyi lopulta melko helposti, ja sisareni totesi, että ehkä kuviksenopettaja osaakin lukea karttaa paremmin kuin hän. Voi minkä venlan maailma minussa onkaan menettänyt. Tällä varmuudella ja kehujen sokaisemana lupasin luotsata meidät kolmannelle valitsemallemme rastille. Totesin myös, että olisihan ne suunnistuskengätkin voinut laittaa jalkaan, ne olisivat olleet pitävämmät märillä juurakoilla ja liukkailla kalliolla. Minulla oli jalassa vanhat peruslenkkarit.

Juoksimme ihanaan kuusimetsään, joka risteili helppoja polkuja. Pari jänistäkin vilisteli samoilla huudeilla. Huomioni kiinnittyi kuitenkin sormiini, joita oli alkanut palella vietävästi. Sateessa kastuneet sormikkaat eivät lämmittäneet, ja minulla oli muutenkin vähän kylmä. Teki vain mieli juosta itsensä lämpimäksi. Yritin ajatella niitä vuorikiipeilijöitä, jotka joutuivat ”Everest”-elokuvassa lumimyrskyn yllättämäksi. Katsoin elokuvan pari iltaa sitten. Mutta se ei tuonut helpotusta olooni. Vilutti yhä, vaikka tiesin Uutelan metsän olevan huomattavasti parempi paikka palella kuin Everestin luminen jyrkkä rinne.

Juoksin tietenkin rastin ohitse ja yritin kovasti löytää paikkaa kartalta. Sisareni oli tällä kertaa tarkempi, ja kolmaskin oranssivalkoinen merkki löytyi pian sieltä, mistä pitikin.

Metsässä etsitään oranssi-valkoista-merkkiä.

Nopeita polkuja pitkin

Yleensä puen lenkeille päälle liikaa, mutta nyt minulla oli liian vähän vaatetta. Suunnittelimme seuraavan rastin haun niin, että voisimme juosta hetken aikaa kovempaa helppoja polkuja pitkin, eli juoksisimme käteni lämpimiksi. Luovutin tässä vaiheessa ohjakset sisarelleni. Suunniteltu rasti löytyi helposti ja jatkoimme tällä ripeämmän juoksun -taktiikalla hetken aikaa.

Ympärillä aukeni ihanaa suomalaista maisemaa kuusikoineen, irtolohkareineen ja kallioineen, mutta emme pysähtyneet ottamaan valokuvia, koska jollakin oli kylmä. Polku, jota etenimme, oli leveää kunnon baanaa, ja sen varrella olevat rastit löytyivät kivuttomasti. Sen verran märkääkin oli, että myös sukat olivat tässä vaiheessa kosteat.

Juoksu vilua vastaan

Speksit olivatkin aika selvät. Vaikka olikin ihana ”pelailla” omaa rastimatsia metsässä, nyt olisi pakko lähteä kohti sisätilojen lämpöä. Juoksimme sisareni luokse nopeaa asvalttia, jossa tosin puhalsi paikoitellen kova tuuli. Vuosaaren metroaseman kohdalla minun oli pakko säätää sormikkaita ja vetää paidanhihoja alemmaksi, sillä viima tunkeutui myös märkiin käsineisiin. Vauhtimme oli kohtuulliseen rapsakkaa, koska juoksimme vilua vastaan.

Käteni olivat niin kohmeessa sisareni luona, etten meinannut saada märkiä sukkia pois jalasta. Kuuma suihku lämmitti pian. Seuraavalle rastireissulleni lähtiessäni otan mukaan juoksuliivin ja ylimääräiset hanskat (vaikka olisi kesä), laitan ne piilolinssit silmiini ja suunnistuskengät jalkaani.

Ihan metsässä!