Juoksumokat

Ratakymppi Lohjalla on yksi ikimuistoisempia kisojani. Kuva: Pasi Päällysaho

Ystäväni laittoi minulle videon Whatsappissa. Siinä kesken kirkollisen toimituksen pikkutyttö heittää ylävitosen papin kanssa. Pappi oli tosin nostanut käden siunaukseen, mutta tyttö tulkitsi eleen toisin.

Minulle on käynyt ihan samalla tavalla. Olin juoksemassa ratakymppiä Lohjalla heinäkuussa 2017. Kisa on yksi kamalimmista, minkä olen juossut. Aurinko porotti urheilukentälle ja mittari näytti 28 astetta. Mutta kun olin tullut Lohjalle saakka juoksemaan, eihän sitä voinut perääntyäkään. Kyseessä oli Suomen Aikuisurheiluliiton eli SAUL:in kisat.

Ratakympillä juoksijoilla on kierroslaskijat ja kierroksia juostaan siis 25. Jossain vaiheessa kisan loppupuolella, kun oma menoni oli aika tuskallista, minäkin aloin huudella, montako kierrosta on jäljellä. Tuossa vaiheessa kierroksiani laski yksi Suomen tunnetuimpia ultrajuoksijoita ja valmentajia eli Seppo Leinonen. Hän näytti minulle sormilla, montako kierrosta puuttuu.

Tässä vaiheessa taidan olla ainoa juoksija radalla. Kuvassa myös Seppo Leinonen.

Ylävitosia kierroslaskijan kanssa

Muistikuvani eivät ole ihan tarkkoja, mutta ilmeisesti minulla oli jossakin kohtaa vielä viisi kierrosta maaliin. Seppo nostaa käden ylös radan varrella, ja minä siinä ohi juostessani läpsäytän ylävitosen. En vieläkään osaa sanoa, miksi tein niin. Tulkitsin ilmeisesti niissä nestehukkatiloissani käden noston kannustukseksi – enkä merkiksi kierroksista. Tein tämän vissiin vielä toisenkin kerran.

Tälle tempaukselleni olemme nauraneet juoksukamujen kanssa kerran jos toisenkin. Ystäväni, jolta sain pääsiäisviestin Whatsappissa, oli todistamassa tuota tilannetta paikan päällä. Olin muuten viimeinen juoksija, joka raahautui kisassa maaliin (47.37). Ei ehkä elämäni kilpailu, mutta ikimuistettava kylläkin.

Päivän paras hetki Lohjalla. Kisa on ohi!

Liian löysä vyötärö

Pukeutuminen treeneihin ja kisoihin aiheuttaa minulle usein päänvaivaa ja teen toisinaan huonoja valintoja. Espoon SM-maratonille 2019 laitoin jalkaani luottosortsit, monia vuosia vanhat ja satoja juoksuja nähneet. Olihan niissä vyötärö päässyt hieman löystymään, mutta optimistisesti virittelin kuitenkin ison geelipakkaukseni vyötärölle hakaneuloilla.

Ongelmat alkoivat ensimmäisillä kilometreillä. 250-grammainen geeli alkoi painua alaspäin, ja yritin säätää sitä uudelleen. Siinä hässäkässä hakaneula aukesi ja geeli luiskahti sortsieni sisävuoreen. Ongin geelipussia ja kiroilin hölmöyttäni. Onneksi loput geelit olivat taskussa ja juoksuliiveissä. SM-maratonille lähti 11 juoksijaa, joista olin 11. Kisa oli hyvä kokemus, ja aikani 3.26.35 oli tuolloin toiseksi paras maratontulokseni. 

Virittelen geeliä sortsien vyötärölle Espoossa. Kuva: Soile Prusi

Mustat pitkät trikoot

Yksi vitsi juoksukamujeni kesken on myös suuri haluni käyttää kisoissa mustia pitkiä trikoita. Olen esteetikko ja etenkin talven jälkeen vitivalkoiset jalat aiheuttavat ”allergiaa”. Olen muun muassa Rotterdamin maratonille keväällä 2017 osallistuessani käynyt ennen kisaa suihkurusketuksessa.

Pariisin maratonille vuonna 2019 vedin taas jalkaani mustat pitkät trikoot, vaikka kokeneemmat kamut neuvoivat toisin. Startti oli aikaisin aamulla ja lämpöasteita oli muutama. Sääennuste näytti kuitenkin pilvetöntä taivasta ja auringon kuvaa. Jo ensimmäisen viiden kilometrin aikana tajusin, että tuli tehtyä virhe. Trikoot olivat kuumat, mutta enhän minä enää niitä poiskaan voinut ottaa. Sen sijaan katujen varrelle lensivät systeriltä lainatut irtohihat ja tuubihuivi. Hihojen hylkäämisestä sain sitten kyllä kitkerän kommentin, mutta korjasin tilanteen ostamalla sisarelleni uudet.

Trikoot ovat vielä aika napakat vyötäröltä, ja siinä vaiheessa, kun vatsani kipeytyi maratonin loppupuolella, kirosin toistamiseen valintaani. Yritin kiskoa vyötäröä alaspäin, mutta sekään ei helpottanut. Toivoin vain, ettei mitään tulisi ulos ylhäältä tai alhaalta ennen maalia.

Mitä tuosta opin. Että noilla leveysasteilla täysi aurinko sääennusteessa tarkoittaa sortsikeliä. Pariisin kevättä, joka on aivan erilainen kuin Helsingin kevät. Pariisissa juoksin kuitenkin maratonenkkani 3.22.35, mustista pitkistä trikoistani huolimatta.

Huonovointisena Pariisissa. Kuva: MarathonFoto.

Reitti hukassa

Säädän myös reittien kanssa. Kotkan Meripäiväjuoksun Katariinan kierroksella vuonna 2016 aloin lähtöviivalla miettiä, että meitä juoksijoitahan starttaa samaan aikaa usealle eri matkalle, mitenkäs se vitosen reitti menikään… Hätäpäissäni kysyin vieruskaverilta, jolla oli vitosen lappu rinnassa. Sain suunnilleen kuvan siitä, minne ensimmäisestä mutkasta on käännyttävä, mutta onnistuin silti ensimmäisten kilsojen aikana juoksemaan reitiltä ohi. Onneksi pummi oli mitätön, mutta vannoin olevani huolellisempi jatkossa. Toki on järjestäjien vastuulla, että reitit merkitään huolellisesti ja että opasteita/opastajia on tarpeeksi.

Samassa kisassa onnistuin jättämään myös auton takakonttiin numerolappuni, ja koska auto ei ollut minun, ja kuljettaja oli valmistaumassa omaan juoksuunsa, oli pakko käydä hakemassa uusi juoksunumero. Pääsin kuitenkin tässäkin kisassa maaliin, tein oman vitosen tuolloisen enkkani (21.55.) ja olin naisten sarjan kolmas.

Moka on lahja, sanoo joku. Kyllä, virheistä oppii, mutta juuri kisatilanteessa, kun tajuat mokanneesi, ei oppi auta eikä juuri nauratakaan. Enhän minä sitä ylävitosjuttua tajua vieläkään, mutta hauska se on edelleen!

Olen surkea suunnistaja, silti olin mukana Venlojen viestissä mm. vuonna 2018. 
Pummeja on lukemattomia! Niistä en kirjoita.