Takaisin luonto!

Hvitträskin arkkitehtuuri istuu upeasti suomalaiseen kansallismaisemaan.

Pääsiäissunnuntaina pääsin pitkästä aikaa metsään juoksemaan. Lähdimme kolmen hengen voimin liikkeelle Espoon Åminnesta. Ensimmäinen etappimme oli kuitenkin Kirkkonummella sijaitseva Hvitträsk. Juoksimme reilu kuutisen kilsaa pääasiassa kevyenliikenteenväyliä ja nousimme hiekkatietä pitkin arkkitehtikolmikon Eliel Saarisen, Herman Geselliuksen ja Armas Lingrenin suunnittelemalle erämaa-ateljeelle, joka toimii nykyisin museona.

Korona-aikana paikka on tietenkin kiinni, mutta kun kyseessä on arkkitehtien suunnittelema kokonaisuus, myös ulkona riitti katseltavaa. Krookukset kukkivat suojaisella sisäpihalla ja näkymät Vitträskin järvelle toivat mieleen kansallisromantiikan ajan maalauksia, ja olin tunnistavinani jonkun männynlatvankin. Noiden aikojen jälkeen latvoja on toki karsittu.

Krookukset ovat kevään ensimmäisiä kukkia.

Pihalla auringossa. Kuva: Sari Taipale

Hvitträsk on Saarisen, Geselliuksen ja Lingrenin käsialaa.

Joutsenten ylilento

Varsinaisen polkujuoksupätkämme aloitimme läheltä Hvitträskiä. Metsäosuudelle siirtyessämme joutsenpari lensi ylitsemme suloäänineen. Oppaamme Visa hieman varoitteli, että polkuosuus voisi olla melkoinen seikkailu, mutta varsinkin alkupää oli mukavasti juostavaa kalliota ja selkeitä ja vähälumisia metsäpolkuja. Toki tasamaantallaaja joutui taas laittamaan juurakko- ja kivitutkan päälle ja nostamaan polvea tavallista korkeammalle. 

Vaikka asvaltilla onkin helppo luukuttaa talven jälkeen, toisenlainen alusta ja ympäristö tuovat tarpeellista vaihtelua ja erilaista ärsykettä kropalle. Kun matkamme eteni, vastaa tuli täysin lumisia pätkiä, mutta hanki kantoi niissäkin yllättävän hyvin. Vetisiäkin kohtia oli, ja säärystimet ja trikoot saivat oman kuransa, mutta corotex-kengät suojasivat sukkia.

Jo Hvitträskissä vähensin vaatetta. Irtohihat, hanskat ja tuubihuivi päätyivät juoksuliivin taskuihin, ja silti oli kuuma. Metsässä olisin pärjännyt hyvin pitkähihaisella paidalla. Päätin kuitenkin sietää lämpöä, sillä eihän se luita riko. Loistavaa treeniä kesän kuumuutta varten.

Ihan metsässä. Kuva: Sari Taipale

Karua ja kaunista! Kuva: Sari Taipale

Puiden siimeksestä kartanolle 

Metsässä kasvit ja puut ovat läsnä, katse hakeutuu sammaleisiin, varpuihin, puiden oksiin. Jokunen havu käy kasvoillakin. Eläinten jäljet kuuluvat nekin poluille, ja ainakin hirven sorkkien jäljet merkkasivat lunta. Erilaisia jätöksiä oli siellä täällä, ja varoin astumasta niihin. Mitä lie linnunkakkaa…

Yhdellä omatoimitaukopaikalla pari nuorukaista lämmitti grilliä ja kuunteli musiikkia. Kun itse pääsee kaupungin keskeltä metsään, en kaipaa musiikkia. Nuorukaisilla oli ihan omaa kivaa, ja hyvä, että olivat hekin löytäneet luontoon.

Polkuosuutemme oli noin viisi kilometriä, ja päätimme sen Espoonkartanon kaupunginosaan, jossa sijaitsee nimensä mukaisesti oikea kartanokin. Rakennusta kiinnostuneempia olimme Mankinjoesta, jonka kuohut houkuttelivat meitäkin kaivamaan kamerat esiin. Vedenvoima ja sen ääni ovat aina kiehtovia, vaikka pauhussa on jotain pelottavaakin. Luonto ei ole kesy.

Espoon kartano. Kuva: Sari Taipale

Mankinjoen kuohuja kuvaamassa. Kuva: Visa Paajanen

Veden voima!

Rasva-aineenvaihdunta töihin 

Koukkasimme vielä läheiseen puistoon, jossa tammet seisoivat talviasuissaan. Puiden runkojen muhkuraisuus vei ajatukseni jonnekin Keski-Eurooppaan, ja hetken ajattelin olevani jossakin ihan muualla.

Maantiepätkä palautti taas minutkin Suomen kartalle. Siirryimme pellonlaidan ja asuinalueen läpi junaradan luokse, missä jouduimme hetken odottamaan ohi ajavaa junaa. Päätimme vielä koukata läheiseen lehtoon. Minä tajusin tässä vaiheessa, miten pienin eväin olin lähtenyt liikkeelle ja metsässä imaistun geelin energiat alkoivat olla käytetty. Muutaman kerran yhteisillä lenkeillämme olen joutunut turvautumaan joko sisareni tai Visan eväisiin loppumatkasta. Nyt totesin, että annetaanpa rasva-aineenvaihdunnan tehdä töitä.

Geelipussi tyhjäksi! Kuva: Sari Taipale

Sinivuokonnuppuja lehdossa

Juoksimme Lasilahden urheilukentän ohitse. Kentällä oli hyvännäköinen tartan-pintainen rata, jonka pituus on 360 metriä. Jätimme tällä kertaa radan testaamatta, mutta aivan loistava treenipaikkahan se on.

Koivuniemen alueella tammet reunustivat Mankinjoen rantaa, ja maisema oli keväisessä karuudessaankin lumoava. Jatkoimme kohti Fiskarsinmäen lintutornia ja kiersimme lehdon reunaa. Muutimme juoksun kävelyksi ja terästimme katsettamme. Kuolleiden lehtien alta pilkotti muutamassa kohdassa varovaisesti jo sinivuokonnuppuja.

Visa kertoi, että lehto olisi aikoinaan varmasti raivattu pelloksi, mutta siellä oli niin paljon kiviä, joten raivaus jäi tekemättä. Kiitänkin kiviä, jotka ovat säästäneet lehdon. Paikan ainutlaatuisuuden kruunaa vanha puu, jonka onton rungon sisällä mahtuu seisomaan. Lähes maagista.

Fiskarsinmäen lintutornilta aukeaa maisema Espoonlahdelle. Siellä jossakin jään ja sulan reunamilla on muutama merimetso. Nyt lahdella on rauhallista, mutta myöhemmin keväällä monet linnut täyttävät alueen ja äänimaisema on taatusti mielenkiintoinen.

Lintutornin kaiteseen on joku kaivertanut syvimmät tuntonsa.

Visa ja sisareni Sari tornissa!

Säästäkää satakielten laulupuut

Jatkamme matkaa. Vastaan tulee muutamia ihmisiä, mutta mitään ruuhkaa ei ole. Lenkkimme alkaa olla loppusuoralla. Asuinalueen luona on kohta, missä viihtyvät satakielet. Visa toteaa, että vaarana on kuitenkin se, että paikka jää asuintalojen alle. Olen hetken aikaa todella surullinen. Miksi ihminen tarpeineen menee niin usein luonnon edelle.

Jään miettimään ihmisen ja luonnon suhdetta lenkkimme jälkeen. Luonnon monimuotoisuus köyhtyy koko ajan, ilmastonmuutos on armoton ja lajeja katoaa. Ymmärrän yhä kipeämmin Pentti Linkolaa, joka suri lintujen pesäpuiden kaatamista ja laulun loppua. Yhtäkkiä liito-oravien reviiri tai satakielten laulupuut tuntuvat minusta paljon tärkeämmiltä kuin joku uusi asuinalue, jossa ihmiset voivat kurkkia toistensa olohuoneisiin.

Rousseau kehoitti meitä takaisin luontoon, ihan viisas neuvo. Sen voisi myös lyhentää muotoon takaisin luonto!

Katsoin ylöspäin ja näin palan taivasta.