Juoksu ja psykologiset perustarpeet

Kuminauhajumppa lenkin jälkeen ei ainakaan vähentänyt hyvinvointiani. Kuva: Sari Taipale

Luin Helsingin Sanomista pari päivää sitten jutun "Henkisen hyvinvoinnin kolme mittaria". Siinä mainittiin kolme psykologista perustarvetta: autonomia, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Joidenkin tutkijoiden mukaan näiden perustarpeiden täyttyminen on avain hyvinvointiin, menestykseen ja motivaatioon.

Sovelsin lukemaani juoksuuni. Toteutuvatko elämäntavassani nämä perustarpeet, ja jos toteutuvat, miten? Psykologiset perustarpeet ovat osa itsemääräämisteoriaa, joka on julkaistu jo 1980-luvun puolivälissä. Helsingin Sanomien artikkelista voi lukea lisää aiheesta (HS 12.5.2021).

Autonomia ja valinnanvapaus

Helsingin Sanomien jutun mukaan keskeistä autonomiassa on valinta. Olenko itse valinnut juoksemisen, vai teenkö sitä jonkun muun mieliksi? Vastaus on helppo. Aloitin maratonille tähtäävän harjoittelun omasta vapaasta tahdostani vuonna 2010. Juoksin ensimmäisen maratonini keväällä 2011. Kuvittelin, että se on myös viimeinen, mutta toisin kävi. Maratoneja on nyt takana 14, ja seuraava on jo kalenterissa.

Myös tavoitteet ja päämäärä liittyvät autonomiaan. Voinko itse päättää, miten menen näitä kohti? Vastaus on kyllä. Mutta jo vuonna 2010 tajusin, että en pääsisi maratonilla omin neuvoin maaliin, vaan tarvitsin apua harjoitteluuni. Liityin maratonkouluun ja harjoittelin sieltä saatujen oppien mukaisesti.

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin suunnittelen oman harjoitteluni pääasiassa itse. Saan kuitenkin korvaamatonta tukea takapirultani, joka on ammatiltaan juoksuvalmentaja. Silloin tällöin hän ehdottaa minulle jotakin, mitä voisin kokeilla, ja saan itse päättää, suostunko vai en. Tulevan harjoitusohjelmani runko on myös hänen käsialaansa. Ja minä suorastaan pakotin hänet tekemään sen! 

Tavoitteet kannattaa mitoittaa realistisesti, jos oma hyvinvointi kiinnostaa. Kuva: Sari Taipale

Edelleen harjoitteluni pohjautuu pääasiassa kymmenen vuoden takaisiin oppeihin. Valtaosan kilometreistäni juoksen peruskestävyysalueella. Harjoitteluuni kuuluu kovilla viikoilla myös vauhtikestävyysalueella tehtävät tehotreenit, eli noin maratonvauhtinen reipas lenkki sekä VK2-alueen treeni, kuten vedot. 

Kukaan ei pakota minua harjoittelemaan tiettyinä kellonaikoina ja tiettyinä päivinä, vaan sijoitan treenit viikkooni itse. Korona-aikana myös seurani yhteistreenit ovat olleet jäissä, joten nekään eivät ole vaikuttaneet sunnitelmiini. Suurin harjoitteluaikatauluihini vaikuttava asia on työni.

Helsingin Sanomien jutun mukaan autonomia on myös yhteydessä sisäiseen motivaatioon eli ihmisestä itsestään kumpuavaan haluun tehdä asioita. Jos juoksisin siksi, että joku käskee tai esimerkiksi ulkopuolisen paineen takia, autonomia ei toteutuisi. Tällöin en varmaan myöskään voisi kovin hyvin.

Kyvykkyys ja kehittyminen

"Kyvykkyys on kokemusta siitä, että on taitava siinä, mitä tekee, mutta myös sitä, että oppii ja kehittyy." Näin kyvykkyys määritellään Hesarin jutussa. En ole erityisen taitava juoksija, enkä ole juoksemisessa erityisen hyväkään, sillä minulla ei ole lahjoja lajiin. Mutta olen hyvä treenaamaan. Tätä voisin perustella muun muassa sillä, että olen juoksuvuosieni aikana ollut äärimmäisen harvoin telakalla ja sillä, että myös tulokset ovat parantuneet vuosien saatossa.

Kroppani myös kestää juoksemista ihan eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Olen siis tehnyt jotakin oikein. Kun juoksukunto ei alun alkaenkaan ole kovin kummoinen, järkevällä harjoitelulla tulee myös kehitystä. Kokeneiden valmentajien opissa olen myös ihan väkisellä oppinut uusia asioita. Kehittyminen ja oppiminen vaikuttavat myös myönteisesti motivaatiooni.

Kyvykkyys on yhteydessä myös onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Jos osaan asettaa itselleni oikein mitoitettuja tavoitteita, esimerkiksi maratonilla realistisen aikatavoitteen, minulla on myös mahdollisuus saavuttaa se. Jos päämäärilläni ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ne ovat joko liian helposti saavutettavia tai liian haastavia. 

Kehittyminen lisää motivaatiota. Kuva: Sari Taipale

Jos tavoitteet eivät ole missään suhteessa omaan kuntooni, en myöskään koe onnistumisia. Jatkuva epäonnistuminen taas syö motivaatiota, eikä lisää henkistä hyvinvointiani eikä taatusti saa minua kokemaan itseäni menestyneeksi kilpakuntoilijaksi.

Omaa kehitystään ei välttämättä aina tajua. Siksi onkin tärkeää saada palautetta. Lataan itse tiedot omista treeneistäni ja kisoistani Polarin sovellukseen, josta on helppo käydä tarkistamassa vuosienkin takaisten harjoitusten tiedot, kuten keskisykkeet ja vauhdit. Näihin voi sitten peilata vastaavaa tuoreempaa dataa. Palautetta saan myös takapirulta sekä juoksukamuilta, ja se on aina arvokasta.

Yhteisöllisyys ja ystävät

Kuten Hesarin jutussakin kirjoitetaan, jokainen tarvitsee jonkun, jolle voi tarvittaessa soittaa vaikka keskellä yötä. Jokainen juoksija kokee varmasti aika ajoin tarvetta puhua omasta lajistaan, harjoittelustaan ja kilpailuistaan muille. Yleensä kiinnostuneimmat kuulijat ja kanssakokijat löytyvät saman lajin parista.

Vuosien saatossa minulle on kertynyt lukuisia juoksuystäviä, joiden kanssa jaan toki muitakin asioita kuin juoksuun liittyviä. Sitten on paljon kamuja, joiden kanssa kohtaamme pääasiassa juoksutapahtumissa ja jaamme kokemuksia ja ajatuksia lajiimme liittyen. Yhteisöllisyys toteutuu myös omassa seurassani Helsingin Juoksijoissa.

Ystäviä ja kamuja on tärkeä nähdä ihan oikeassa elämässä, mikä on toki ollut haastavaa korona-aikana. Onneksi kahdenkeskistä viestintää voi käydä puhelimella. Nykyään monet jakavat myös paljon juoksuun liittyviä juttuja sosiaalisessa mediassa, mutta sieltä saadut kommentit tai tykkäykset eivät luo syviä ihmissuhteita. 

Ystävät, joiden kanssa voin jakaa elämääni, ovat erityisen tärkeitä silloin, kun ei mene niin sanotusti tuubiin. On hyvä, että ympärillä on ihmisiä, joille voin näyttää rehellisesti oman pettymykseni tai muut negatiiviset tunteeni. Onnen ja ilon hetket on puolestaan helpompi jakaa koko maailman kanssa.

Yksi psykologinen perustarve on yhteisöllisyys. Kuva: Visa Paajanen

Hyvä olo mittarina

Helsingin Sanomien jutun mukaan omien psykologisten perustarpeiden toteutumisen voi havaita yhdestä asiasta: "Siitä, että on hyvä olo ja kaikki tuntuu olevan hyvin." Jos juoksu kulkee ja harjoittelu sujuu, hyvä olo tulee ikään kuin itsestään. Mutta on tilanteita, joissa tämä ei toteudu, kuten esimerkiksi silloin, kun jokin vamma tai sairaus estää juoksemisen.

Moni juoksua harrastava tietää, että kun ei pääse lenkille tai tekemään kovaa treeniä, alkaa ehkä kiukuttaa, ärsyttää ja vituttaa. Muiden juoksujutut eivät välttämättä enää kiinnosta. Jos telakka venyy kovin pitkäksi, alakulo saattaa olla pysyvä vieras. Tässä vaiheessa selkä saattaa kääntyä juoksuyhteisölle, ja someryhmistä lähdetään pois.

Psykologiset perustarpeeni tuntuvat pääasiassa täyttyvän juoksun parissa, ja ehkä se onkin siksi niin iso osa elämääni. Mutta äärimmäisen tärkeää on myös se, että nämä perustarpeet täyttyvät muillakin elämän osa-alueilla.