Harjoittelu ei ole aina kivaa

Kovien vetojen juokseminen ei ole aina kivaa - mutta kehittävää kylläkin. Kuva: Pasi Päällysaho

En ole huippu-urheilija. En ole myöskään fiilisjuoksija tai peruskuntoilija, sillä harjoittelen säännöllisesti ja suunnittelen melko huolellisesti oman treeniohjelmani. Mietin yleensä hyvissä ajoin tavoitekilpailuni, koska silloin on helppo suunnitella ja laittaa tarvittavat treenit kalenteriin.

Tunnistankin itseni sanasta kilpakuntoilija. Minulle tuo termi tarkoittaa sitä, että juoksuharjoitteluni on tavoitteellista eli minulla on yleensä aina jokin päätavoite ja ajallinen tulostavoite. Koska olen maratoonari, päämääräni on tietenkin tuo 42,195 kilometrin matkan juokseminen mahdollisimman nopeasti ja fiksusti. Maratonilla tulostavoitteeni on tällä hetkellä 3.20-loppuajan alittaminen.

Tavoitteellisuus tarkoittaa itselläni myös melko säntillistä treenaamista. Harjoitteleminen ei ole aina kivaa, eikä sen sitä tarvitse ollakaan. Melkein kiveen hakattu totuus on kuitenkin, että hyvin menneen kovan treenin jälkeen oloni on lähes euforinen. Tällaista fiilistä ei tule kevyen kahdeksan kilometrin lenkin jälkimainingeissa, vaikka silloinkin tunnen usein eräänlaista tyytyväisyyttä.

Harjoittelu valmistaa kisoihin

Arttu Vattulainen juoksi komean uuden ennätyksen maratonilla jokunen viikko sitten. Hän kirjoitti Instagram-tilillään: ”Races always hurt. You don’t train so that it doesn’t hurt. You train so you can tolerate it.”

Sitaatti jäi pyörimään mieleeni. Vaikka en todellakaan ole kilpaurheilija, tuo ajatus tavoitti sen, mistä on mielestäni kysymys myös tavoitteellisella kilpakuntoilijalla: harjoittelu valmistaa kisoihin. Kun harjoitellessa joutuu menemään epämukavuusalueelle ja sietämään toisinaan oikeanlaista pahanolon tunnetta, se ei tule yllätyksenä myöskään kisoissa. Oma sietokyky kasvaa harjoittelun myötä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen treeni on kisa, joka pitää vetää verenmaku suussa tai ainakin paremmin kuin treenikaveri. Mutta jos menee kentälle juoksemaan esimerkiksi maksimikestävyysalueen vetoja, niiden ei pidäkään tuntua liian helpoilta. Takapiru onkin joskus sanonut, että ”kuolemanpelko” kuuluu asiaan ennen kovaa treeniä. Puoliksi vitsinä heitetyssä lauseessa on totta toinen puoli. Treenaaminen voi hetkellisesti tuntua jopa niin pahalta, että luulee ihan vähän kuolevansa. Esimerkiksi maksimivedoissa tämä tunne on eräänlainen merkki siitä, että ollaan omilla limiteillä.

Jänistelin takapirun asiakkaalle vitosen. Ilokseni olen huomannut viime aikoina lähes odottavani kovavauhtisia harjoituksia ja juoksuja. Kuva: Pasi Päällysaho.

Ei jatkuvaa ”kuolemanpelkoa”

Treenaamisen ei kuitenkaan pidä olla jatkuvaa kuolemanpelkoa. Jokainen tavoitteellinen kilpakuntoilija-maratoonari tietää, että viikkoon pitää mahtua riittävästi todella kevyttä peruskuntoalueella tapahtuvaa juoksua (PK1-alue), joka ei saa olla verenmakusuussa-kiskomista.

Myös noin maratonvauhtinen reipas lenkki on noin maratonvauhtinen reipas lenkki eikä esimerkiksi tasavauhtinen kova lenkki. Maratonvauhtisen lenkin pitäisi tuntua vauhdikkaalta mutta kohtuullisen helpolta. Omalla kohdallani keskisyke jää reippaalla lenkillä aerobisen ja anaerobisen kynnysten puoliväliin. Jos keskisyke hipoo anaerobista kynnystä, vauhti on liian kovaa ja harjoittelun luonne muuttuu. Jos reipasta lenkkiä juostessa mielessä käy kuolemanpelko, vauhti on joko liian kova tai terveys ei ole kohdillaan.

Juoksupiireissä käydään myös aika ajoin keskustelua polarisaatiosta eli ääripäiden suosimisesta harjoittelussa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että harjoittelussa painottuvat kovatehoiset intervallit ja erittäin kevyet treenit. Itselleni tämäntyyppinen harjoitteleminen on vieraampaa, mutta esimerkiksi viime kesänä tein alimatkoille tähtäävää treeniohjelmaa, jossa vedot olivat kovempitehoisia kuin yleensä ja viikkokilsamäärät puolestaan maltillisia. Noita treenejä tehdessäni ja Eläintarhan kentän kaiteeseen nojatessani tiesin, mitä tarkoittaa, kun treeneissä on todella paha olo.

”Tylsyyden” sietäminen

Maratonharjoitteluni peruspilarit ovat kuitenkin edelleen määrä (kovilla viikoilla 70 - 100 km), reipas noin maratonvauhtinen lenkki sekä pitkä lenkki (20 - 30 km). Lisäksi höystän harjoitteluani vk2-alueen pitkillä vedoilla. Monipuolisuutta juoksuharjoitteluuni tuovat muun muassa erilaiset nostolliset pitkät lenkit, vauhtileikittelyt, tv-kovat ja kisavauhtiset juoksut, lyhyet nopeat juoksut, kuten aukivedot, sekä ”hapottomat” nopeuskestävyysvedot.

Jossakin mielessä voisi sanoa myös, että maratonille treenatessa pitää sietää eräänlaista ”tylsyyttä”. Peruspitkiksen luonne ei juuri muutu viikosta toiseen juostessa ja se nielee aina aikaa useamman tunnin. Viikkokilsat on vain juostava, jos mielii maratonille, oli se sitten kivaa tai ei. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka tykkäävät peruskestävyysalueen hitaista lenkeistä. Mutta on aamuja, jolloin lenkkikamojen päälle vetäminen ja ulos sateeseen lähteminen ei ole kivaa. Enkä sitä odotakaan. 

Tykkään juosta hitaita peruskestävyysalueen lenkkejä, joten kilometrien kerääminen ei ole minulle lainkaan vastenmielistä. Kuva: Sari Taipale