Kuumia kilsoja - kisaraportti Kiuruhölkästä

Viisi minuuttia ennen lähtöä hymy on herkkässä. Kuva: Kaisu Suopanki.

Pääsin pitkästä aikaa kilpailuun, josta sain virallisen ajan. Juoksin puolimaratonin Ilmala–Mäkkylä-reitillä lauantaina. Virallisesti mitatun Kiuruhölkän järjesti Runner’s High. Edellisen kerran olin viivalla huhtikuussa SM-puolimaratonilla Pyhtäällä ja sitä ennen marraskuussa vitosen kisassa Aktia-cupissa Vantaan Hakunilassa.

En tiedä, johtuiko pitkästä kisatauosta vai lämpimäksi luvatusta kisasäästä, mutta jännitin tätä puolimaratonia todella vähän. Haluaisin ajatella, että olen tehnyt huolellista työtä mieleni kanssa ja saanut kisajännitykseni oikeisiin mittasuhteisiin. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että lähdin viivalle ilman sen suurempaa painetta juosta uutta ennätystä, sillä parikymmentä lämpöastetta ja aurinkoinen taivas olisi minulle liikaa. Vaikka olen ehtinyt jo tottua alkukesän lämpöön, en silti koskaan ole juossut parhaita tuloksiani kesäsäällä. Siedän huonosti lämpöä ja sykkeet nousevat väkiselläkin.

Ainoa tavoite, jonka asetin itselleni, oli juosta maaliin. Pyhtäällä keskeytin oman kisani puoliväliin. Olin silloin tosissani ennätysjahdissa, mutta juoksu ei kulkenut odotetulla tavalla, enkä halunnut tehdä tulosta, johon en olisi tyytyväinen.

Keskivauhti näkyvillä näytössä

Jos päivä olisi ollut viileämpi, olisin tavoitellut uutta ennätystä Kiuruhölkässä, sillä reitti on nopea. Nyt tein suunnitelman juosta 4.30-vauhdilla niin pitkälle kuin se kantaisi. Vaikka vauhti hiipuisikin, tavoite olisi maali, sillä saisin kuitenkin juoksusta hyvän treenin.

Ensimmäiset kilometrit menivätkin suunnitelmien mukaan. Yritin olla ahnehtimatta vauhdin kanssa. Olin asentanut kellooni näytön, jossa näkyi vauhdin lisäksi keskivauhti, mutta ei lainkaan sykettä. Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka juoksisin enemmän tuntuman kuin sykkeiden mukaan. Keskivauhdin näkeminen näytöltä mahdollisti tasaisemman vauhdinjaon.

Olin yrittänyt ottaa oppia myös Pyhtään kisakeskeytyksestä. Valmistauduin lämpimän sään juoksuun juomalla jo edellisenä päivänä enemmän nestettä ja sekoitin jopa urheilujuomaa: vanhaa kunnon Hard Sporttia. Join myös aamulla huolellisesti ja söin kunnon aamupalan. Ruokaa en nauttinut enää kahta tuntia ennen kisaa, mutta jatkoin nesteytystä. Otin vettä vielä ennen lähtöäkin, ja viisi minuuttia ennen starttia oli sellainen olo, että olisin voinut käydä vielä puskassa. En ehtinyt, ja tiesin hikoilevani kisassa niin paljon, että vessahätäkin unohtuisi. Kastelin ennen lähtöä vielä pääni viileällä vedellä.

Ihanaa vihreää Hard Sporttia.

Juoksukamun vesipullo pelastuksena

Sää oli kuitenkin kesäisempi kuin huhtikuussa Pyhtäällä. Seitsemään kilsaan saakka pystyin pitämään tavoitevauhdista kiinni, mutta sen jälkeen meno alkoi hyytyä. Minulla oli taas kuuma ja jano. Kahdeksas kilsa meni jo aikaan 4.38. Olin roikkunut muutaman tutun juoksijan takana, mutta jäin heistä väistämättä. Tässä vaiheessa minut ohitti maltillisemmin aloittanut juoksututtuni, joka muistutti rennosta juoksemisesta. Hän näki, että minulla oli vaikeaa.

Juoksu myös tuntui vaikealta. Minulla oli sellainen olo, että kaikki mehuni oli puristettu irti. Kadutti lupaus olla keskeyttämättä kisaa ja mietin, että tulee kyllä pitkät kilsat, kun ei olla vielä puolivälissäkään. Yhdeksännen kilsan paikkeilla näin tutun kannustajan, jolle huusin, että onko hänellä ylimääräistä vettä. Onneksi oli. Tässä kohtaa vesipullo oli todellinen taivaan lahja. Join ja kaadoin loput vedestä päälleni. 

Tiesin, että parin kilometrin päässä olisi sisareni juottamassa minua virallisen huoltopisteen läheisyydessä, joten se olisi seuraava etappini. Vauhti hiljeni entisestään. Kilometrit 9–11 menivät vauhtihaarukassa 4.43–4.48. Seurakaverini ohitti minut näillä kilometreillä ja hänellekin kerroin, että pahalta tuntuu. 

Sisareni oli juottajani kisassa. Kuva: Kaisu Suopanki

Notkosta nouseminen

Sain juomapullon ja energiageelin sisareltani noin 11 kilsan kohdalla. Huusin hänellekin, että vaikeaa on ja että juoksen kisan treeninä loppuun asti. Motivaatio oli miinuksella, mutta sitkeästi laitoin jalkaa toisen eteen. 12. kilsa meni vauhtia 4.56. Pelkäsin, että kohta vauhti hidastuisi entisestään ja että juoksisin päälle vitosen kilsoja. Radan varressa ollut tuttu kannustaja kertoi myöhemmin, että olin ollut todella punainen kasvoiltani. En epäillyt hetkeäkään. 

Neste ja etenkin sen kaataminen päälle alkoivat kuitenkin vaikuttaa, samoin toki vauhdin hiljentäminen. Pohjanoteerauksen jälkeen sain uutta puhtia ja pikkuisen kiristettyä vauhtiakin. 13. kilometri meni aikaan 4.46, ei niin paha!

Ilmalasta Mäkkylään päin juostessani sain taas huoltopisteellä sisareltani uuden juomapullon. Join, mutta vielä tärkeämmälle tuntui veden kaataminen päälle. Tässä kohtaa huusin hänelle, että kävelee pari kilometriä eteenpäin, jotta Mäkkylästä palatessani saisin vielä häneltä vettä.

Olin ajatellut, että minulla olisi juottaja vain virallisen huoltopisteen kohdalla, jolloin en saisi mitään etua muihin juoksijoihin. Sää oli kuitenkin niin armoton, että luovuin tästä ”jalosta” ajatuksesta. Oli tärkeämpää saada kone niin sanotusti viilennettyä.

Seurakaverin selkä kiinni 

Hyvä vesihuolto auttoi, ja juoksu alkoi tuntua paremmalta ja askel kevyemmältä. Kiristin vähän vauhtia. 4.30-tahtiin ei ollut enää mitään saumaa, mutta juoksin varsinkin helpot alavat pätkät taas lujempaa. Aloin myös saavuttaa seurakaverini oranssia paitaa, ja otin sen tavoitteekseni. Kilometrit 14 ja 15 menivät noin 4.49-vauhtia. Seuraavaan kilsaan osui pieni ylämäki ja kellotin kisan huonoimman kilometriajan 4.57. Mutta edessä oli hyvä suora, jolla pääsin taas kiihdyttämään vauhtia. Oranssi paita tuntui tulevan lähemmäksi.

Viimeinen käännös Mäkkylässä, jossa kiersimme ison kartiotolpan. Tässä kohtaa oranssi paita oli tavoitettu ja menin seurakaverini ohitse ja tsemppasin häntä. Kun kilpailussa ollaan, sain kuitenkin ohituksesta viimeisille kilometreille puhtia ja päätin yrittää pitää seurakaverini takanani. 18. kilometri meni aikaan 4.47.

Nyt oli kuitenkin vastatuuli. Kolme kilometriä maaliin. Yritin juosta vahvasti, varmasti ja tasaisesti. Pari seuraavaa kilometriä menivätkin vauhtia 4.46. Tuuli piti kuitenkin huolen siitä, ettei askel ollut yhtään liian kevyt. Pari kilometriä ennen maalia sain sisareltani vielä vesipullon. Hän oli juossut pari kilometriä minua vastaan. Ikävä kyllä perässä tulevalle seurakamulleni vettä ei ollut, joten tässä kohtaa kyllä hyödyin ulkopuolisesta avusta.

Kilsoja on takana noin 12 ja oranssi paita kaukana. Kuva: Kaisu Suopanki

Tärkeä etappi harjoittelussa

Kilometri maaliin. Yritin pitää vauhtia, mutta olla liikoja kiristämättä. Viimeisellä kilometrillä katsoin ensimmäisen kerran kulunutta aikaa. Olin juossut tunnin ja reilun 37 minuuttia. Viimeisillä sadoilla metreillä yritin ottaa vielä itsestäni irti sen, mitä oli otettavissa. Maalisuoralla juoksinkin jo alle nelosen kilsavauhtia. Viimeinen kokonainen kilsa meni 4.35-vauhtia. Kellon pysäytin aikaan 1.39.33. Nojailin ensin polviin ja sitten takapirun pyörän sarviin ja tasasin hengitystäni.

Omasta ennätyksestäni jäin neljä minuuttia, mutta sen alittaminen ei ollut tässä kisassa edes tavoite. Maaliin pääseminen oli tämän puolimaratonin tärkein juttu, sillä tämäkin juoksu buustaisi ihan varmasti omaa harjoitteluani. Sain myös tärkeän signaalin siitä, että huonoista hetkistä huolimatta kisa voi kääntyä vielä ihan hyväksi. Tähän omalla kohdallani vaikutti kyllä vesihuoltoni. Kiitos Sarde ja Maija!

Kisan jälkeen katsoin vielä numerot. Keskivauhtini oli 4.41 ja virallinen loppuaikanikin 1.39.33. Keskisyke oli 170 ja maksimisyke 185. Anaerobinen kynnykseni on noin 168, joten olin ottanut itsestäni lähes kaiken irti sykkeidenkin valossa, vaikka en katsonut niitä kertaakaan kisan aikana. Naisten sarjassa kilpailijoita juoksi maaliin 18, joista olin seitsemäs. Ihan hyvä sekin.

Ennätysten tavoittelu puolimaratonilla jatkuu tulevaisuudessa, samoin kuin maratonillakin. Katse alkaakin vähitellen tarkentua kohti maratonia, jolle Kiuruhölkkä oli yksi tärkeä etappi. 

Kylmä palautusjuoma kotona!