Sporttileiri Ylläksellä – kesän kohokohta

Kuva: Maija Oravamäki

Lähtötilanne. Korona-perkele yritti taas heittää kapuloita rattaisiin. Yksi treenikavereistani oli altistunut koronalle, ja vaikka tiesin, että riski omalle altistumiselle oli häviävän pieni, yllätyin omasta reaktiostani. Olin hetken aikaa kauhuissani siitä, taasko tämä alkaa. Kun koittaa loma ja pitäisi matkustaa Helsingistä Uudenmaan ulkopuolelle, korona puuttuu peliin.

Onneksi kamuni testitulos oli negatiivinen, ja saimme sisareni kanssa startata helpottunein mielin auton ja kaasuttaa kohti pohjoista Suomea, määränpäänä Äkäslompolo ja Yllästunturi. Olen viimeksi käynyt Lapissa yli kymmenen vuotta sitten, joten odotin jo pohjoisen eksotiikkaa, yötöntä yötä ja tietenkin Sporttioravien eli Maija ja Jani Oravamäen järjestämää juoksu- ja pyöräilyleiriä.

Olo helpottuikin mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Huomasin, miten paljon olen kaivannut konkreettista maisemanvaihdosta. Lisäksi olin unohtanut, miten vaikuttavia ovat pohjoisen joet ja Tornionjokilaakson maisemat. Kun vielä tunturihuiput levittäytyivät eteemme, tunsin vilpitöntä riemua siitä, että sain olla täällä. ”Oi Suomi on, ihana!”

Seikkailukisassa kilsoja yli 20

Edellisestä vuodesta viisastuneena olin pitänyt kevyen treeniviikon ennen leiriä. Pitkän matkustuspäivän jälkeen teimme maanantai-iltana kevyen viiden kilometrin verryttelylenkin. Kun kyselin, kannattaako tiistaiaamuna mennä omatoimisesti aamulenkille, sain vahvan suosituksen olla menemättä. Tiistaina olisi nimittäin monen tunnin mittainen seikkailukisa, jossa kilometrejä takuulla kertyisi.

Seikkailukisassa pääsimme kokeilemaan jousiammuntaa. Vaikka olen horoskoopiltani jousimies, en saanut edes nuolta viritettyä... Kuva: Jenni Isola

Kiittelin tätä ohjetta myöhemmin tiistaina juostessani polkuja, pitkospuita, hiekkateitä ja asvalttia. Yleensä sporttileireillä suurin haaste ei ole harjoittelun vähäisyys, vaan se, että malttaa olla juoksematta liikaa ja liian kovilla tehoilla. Seikkailukisassa kertyikin yli 20 kilometriä juoksua. Vauhtikestävyysalueella olin noin 47 minuuttia.

Yksi tärkeä asia juoksuleireillä on syöminen. Onneksi hotellimme aamupala ja päivällinen vakuuttivat heti runsaudellaan ja laadullaan. Myös seikkailukisaan saimme mukaan tukevat eväät, joista osan jätin suosiolla jääkaappiin. Etenkin juostessa on helpompi niellä urheilujuomaa ja geelejä. Lisäksi saimme testata huoltopisteillä Noshtin marmeladeja.

Huono reittivalinta loppurasteilla koitui kohtaloksemme ja menetimme johtoaseman. Joukkueeni tuli kuitenkin toisena maaliin. Kuva: Jani Oravamäki

”Tunkkaamista” ihan omassa ”tilassa”

Toisena varsinaisena leiripäivänä ohjelmassa oli ”tunkkaamista”. Nousimme Yllästunturin laelle huoltotietä pitkin ja juoksimme alas. Tämä toistettiin 2–3 kertaa. Tarkoitus oli pitää treeni PK-alueella, eli kyseessä ei ollut vauhtikestävyysharjoitus. Meillä oli leikkimielinen painotus myös ”seurustelussa”, eli treenin aikana pystyi kevyesti juttelemaan muiden kanssa.   

Asvalttimaratoonarin näkökulmasta ”tunkkaaminen” on ihan mielenkiintoista, mutta ei lainkaan se tärkein treeni. En todellakaan harrasta ”tunkkaamista” kuin pari kertaa vuodessa. Minua ei siis näe kuluttamassa polkujuoksukenkää Etelä-Suomen ”jättäreillä” tai fasaaninousuilla. Suunnittelinkin nousevani Ylläkselle tyylikkään hitaasti kaksi kertaa ja jättäväni treenipaukkuja seuraavan päivän vauhtikestävyysharjoitukseen.

Kävi kuitenkin niin, että pääsin ihan kummalliseen mielentilaan rinnettä hitaasti noustessani. Näin ensimmäiset porotkin ja ihailin sitä, miten ne sulautuvat maastoon. Pilvet heittivät varjojaan tunturimaisemaan. Löysin oman rytmin ja niin etenin yhä syvemmille omiin ajatuksiini uppoutuneena. Mietin, että tältä varmaan tuntuun pyhiinvaeltajista.

Kuva: Jani Oravamäki

Vaikka Yllästunturi ei ole edes kovin korkea (719 metriä), tunsin samoin kuin usein vuorilla. Koin olevani lähempänä taivasta, lähempänä maailmankattoa. Omat ajatukseni kiersivät hetken aika vakavaakin rataa. Muiden puheensorina jäi ja minä ”seurustelin” itseni kanssa. Ajattelin juoksemista ja kuolemaa ja sitä, ettei mikään lopulta ole kovin vakavaa.

Näistä sfääreistä olikin suorastaan sielukkaan mukavaa palata muiden ihmisten pariin. Kaksi nousua vaihtuikin kolmeksi, viimeinen niistä meni tukevasti jalat maassa muiden kanssa höpötellessä. Kun palasimme hotellille, menimme hikisinä suoraan lounaalle. Tomaattinen linssikeitto ja vastaleivottu vaalea leipä olivat kuin jumalten ruokaa. Tai no, minulla oli valtava nälkä. Mikään ei juurruta ihmistä niin hyvin elämään kuin erinomainen ruoka.

Verttitonnista jäi puuttumaan noin 100 metriä, mutta se ei ollut edes tavoite. 900 nousumetriä oli paljon yli oman ajatukseni. Säännöllinen saliharjoittelu taisi mahdollistaa nämäkin metrit.

Näkymä Äkäslompoloon.

Kuva: Jani Oravamäki

Etupainotteisuus energian ja nesteen kanssa

Olimme saaneet nauttia alkuviikon hieman Etelä-Suomea viileämmistä säistä, mutta torstaina helteet saapuivat Äkäslompoloonkin. Aamupäivän treeninä oli vauhtikestävyysharjoitus, jossa teimme 4–6 kuuden minuutin vetoa parin minuutin palautuksella. VK-harjoituksen voi etenkin lämpimillä säillä pätkiä, jolloin syke tasoittuu palautuksen aikana ja siinä voi myös hörppiä nestettä.

Etenkin kun juostaan kesälämpimillä, nesteytyksen kanssa täytyy olla erityisen tarkka. Etupainotteisuus on tässäkin asiassa suositeltavaa, eli ei tarvitse odottaa janon tunnetta, vaan kannattaa juoda hyvissä ajoin. Sama pätee myös energiaan. Energia ja palautuminen olivatkin lounaan jälkeisen luentomme pääaiheita.

Etenkin pitkissä kisasuorituksissa energian ja nesteen saaminen ovat hyvin tärkeässä roolissa. Omaan pääkisaan ei kannata lähteä kokeilemaan mitään uutta, vaan pitkillä harjoittelulenkeillä kannattaa testata itselle sopivat urheilujuomat ja -geelit.

Pirunkuru ja parit ”lipat”

Viidennen leiripäivän pääharjoitus oli pitkä lenkki joko juosten tai pyöräillen. Itse odotin polkupitkistä, sillä tiesin, että pääsemme nauttimaan Ylläksen luonnosta ja upeista maisemista reitillämme. Tutuiksi tulivat myös monen paikat, joista olin tähän mennessä vain kuullut, kuten Varkaan- ja Pirunkuru.

Perjantaiaamu oli lämmin, joten nestettä piti olla tarpeeksi mukana. Kun lähdetään poluille pitkälle lenkille, myös energiaa pitää ottaa mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän. Alkupätkällä etenimme varjoisilla pitkospuilla, ja kiinnitin jo tässä vaiheessa huomiota siihen, että join aika paljon.

Karua ja kaunista.

Kuva: Pauliina Kanervo

Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja paarmat surrasivat ympärillämme. Tunturimaisema kaikessa kitukasvuisuudessaan ja vihreän jäkälän kuorruttamissa kivissään oli askeettisen karu. Keskellä kivikkoa oli erittäin juostavaa polkua, jota oli helppo edetä. Onneksi en vielä tiennyt, mitä Pirunkurulla oli tarjottavanaan.

Pohdin usein paikkojen nimiä. Kun paikka on nimetty Pirunkuruksi, en olettanutkaan, että se olisi helppokulkuista maastoa. Kipusin kivistä kurua ylöspäin, etsin jalalleni paikkaa kivien päältä hien virratessa, ja kun katsoin ylöspäin, näin vain lisää kiviä. Pirun pelloksi sanotaan peltoa, jossa on paljon kiviä. Pirunkurun nimi konkretisoitui.

Pirunkurussa. Kuva: Sanna Kullberg

Pirunkurusta nousimme Kesängin laelle ja jatkoimme kohti Kotamajaa, jossa oli tarkoitus pitää breikki. Jo alamäkeä laskeutuessamme huomasin, että energialle ja nesteelle on edelleen kova tarve. Kun ensimmäinen perkele pääsee suusta, se on aina varma merkki tankkauksen tarpeesta. Juomatauon aikana kaivoinkin eväsruisleipäni esille ja söin sen melkein kokonaan. Myös kaksi puolen litran lötköpulloa olivat lähes tyhjiä, ja olin imaissut jo geelinikin.

Sitten vedinkin ensimmäiset lipat. Jalka tökkäsi johonkin kiveen tai juurakkoon, lensin maahan, mutta sain onneksi hieman pehmennettyä kaatumistani oikealla kädelläni. Palleani tärähti kuitenkin sen verran, että ilmat lensivät pihalle ja hetken aikaa haukoin henkeäni ja mietin, sattuiko minuun oikeasti. Onneksi ei. Pienen säikähdyksen jälkeen pystyin taas jatkamaan matkaa.

Vaikka olin kuvitellut, että litra nestettä riittäisi taukopaikallemme, se ei riittänyt, ja minua janotti. Kaaduin vielä toistamiseen. Sain onneksi Maijalta lisää Noshtin marmeladia ja vettä. Oli ihanaa, kun juoksukaverini huolehtivat jaksamisestani. Totesin, että nyt on näköjään mukkelismakkelisvaihe, joka varmasti helpottaa tauon jälkeen.

Kuva: Maija Oravamäki

Juomisen tärkeys helteillä

Olen oppinut, että usein pitkillä lenkeillä on erilaisia vaiheita, ja olotilani viittasi vahvasti pieneen nestevajaukseen. Kun pääsimme Kotamajan taukotuvalle, ostin sokerikokiksen, kaksi puolen litran pulloa vettä ja proteiinipatukan. Kokis meni alas melkein saman tien, ja täytin lähes tyhjät lötköpullot vedellä, ylimääräiset vedet join. Olimme taittaneet matkaa noin 20 kilometriä.

Kun jatkoimme matkaa Kukaksen laelle, olo oli taas normaali. Otin kuitenkin pieniä hörppyjä vesipulloista säännöllisesti, eikä loppumatkasta enää tarvinnut kompuroida. Hotellilla mittarissa oli lähes 30 kilometriä. Kylmä allasvesi ja olut viimeistelivät olotilan ennen poronkäristystä.

Kukas-tunturin laella. Kuva: Maija Oravamäki

Patikointia Äkäskerolla

Lauantaiaamupäivällä oli ohjelmassa loikka- ja juoksutekniikkatreeni ja halukkaille ohjeistusta alamäkijuoksuun. Iltapäivällä lähdin itse mukaan tasaisemmalle reitille juoksemaan vajaan kympin ja illalla patikkaretkelle Äkäskerolle. Osa leiriläisistä juoksi vielä yöttömän yön pitkiksen. Noin yhdeksän kilometrin kävely piti huolta siitä, että puolen yön jälkeen ei tarvinnut unta houkutella.

Sunnuntaina oli vielä sokerina pohjalla mäkitreeni, jonka jälkeen alkoi kotimatkalle valmistautuminen. Treenitunteja kertyi leirin aikana runsaasti, samoin kilometrejä. Juoksutreenien lisäksi teimme yhdessä lihaskuntoa ja -huoltoa sekä pulikoimme altaassa. Sykemittari oli punaisella viimeiset päivät, mutta tässä kohtaa niin pitääkin olla. Olennaista on huolehtia palautumisesta ja levosta leirin jälkeen. Veikkaan, että aika monella maanantai on tiukka lepopäivä.

Kuva: Ulla Marjosola

Patikoimassa. Kuva: Jenni Isola

Värisuora, lähtöitku ja pysyvä jälki

Ylläksen sporttileiri oli kolmas Maija ja Jani Oravamäen luotsaama leiri, jolla sain olla mukana. Kesällä 2019 olimme Italian Livignossa, viime kesänä Pudasjärven Syötteellä ja nyt Ylläksellä. Leiripaidat konkretisoivat nämä reissut värisuorallaan.

En ole lähtenyt yhdeltäkään Oravamäkien leiriltä ilman lähtöitkua, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Kroppa ja mieli tarvitsevat jo lepoa treenistä, mutta silti jäähyväisissä on aina annos haikeutta. Jos mulla olisi sielu, se jäisi vielä mielellään vaeltamaan jonnekin metsän siimeksiin, puiden välistä siivilöityvään ilta-auringon valoon, viipyisi pitkospuilla suomaisemassa, jota täplittävät tupasvillat.

Joku mainitsi viikon alussa, että nämä leirit ovat kesän kohokohtia, ja tähän on enemmän kuin helppo yhtyä. Kun Oravamäkien ammattitaitoon yhdistetään mukaan sydän, ollaankin jonkun sellaisen äärellä, mitä on vaikea sanoin kuvailla.

Kun vielä päälle ripotellaan tunturien taikaa, koen olevani kiinni jossakin sellaisessa, mikä on oikeasti arvokasta ja merkityksellistä ja mikä jättää minuun pysyvän jäljen, kuin kuru tunturiin tai vesi kallioon.

Kiitos Maija, Jani, Sanna ja Elmo! Kiitos kaikki leiriläiset. 

Kuva: Jaakko Marjosola