Kisajännitys kuriin

Paavo Nurmi -maratonin kympin kisaan lähdin sopivalla jännityksellä. Kuva: Pasi Päällysaho

Olen ollut kova jännittämään juoksukilpailuja. Toisinaan jännitys on kasvanut kauhuksi, ja vasta maaliviivan ylittäminen on tuonut helpotuksen. Muistan seisoneeni eräänkin kerran maratonin lähdössä tuhraamassa itkua, kun on pelottanut ja jännittänyt niin paljon.

Kova kisajännitys on vaikuttanut siihen, että jossain vaiheessa aloin karttaa kilpailuja, koska en kestänyt kisaa edeltäviä päiviä. Mutta se tuntui luovuttamiselta ja suoranaiselta heikkoudelta. Joten vaihtoehdoksi jäi työstää omaa jännitystä niin, että se pysyy järjellisissä mittasuhteissa.

Jännittäminen ennen kisoja on normaalia, mutta minulla mopo lähti käsistä ja keuli ihan kunnolla. Tähän vaikuttaa varmasti se, että lataan kisoihin paljon ja myös odotukset ovat kovat. En ole osannut suhtautua kisoihin kovin rennosti. 

Negatiivisen kierteen pysäyttäminen

Nykyään yritän tietoisesti ennen kisaa ajatella, ettei liiallinen jännittäminen helpota oloani, vaan tekee siitä kurjemman. Ylijännittäminen voi olla jopa haitallista. Kun alan viritellä mielessäni kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua tai miten en jaksakaan juosta tavoitevauhtiani, negatiivinen kierre kasvaa.

Yritän näissä tilanteissa palata yksinkertaiseen ajatukseen, että suhteeton jännittäminen on turhaa. Vähän sama asia, kuin surra jotakin tapahtunutta etukäteen tietämättä, mitä tuleman pitää. En tietenkään yritä olla jännittämättä, mutta pyrin tietoisesti katkaisemaan negatiivisen kierteen.

Porkkanakakkua ennen kympin kisaa. Ennen kisoja pitää saada hiilareita. Syön sitä, mikä uppoaa.

Harjoittelu kantaa

Fiksu harjoittelu kantaa. Tämä on toinen ajatus, johon tukeudun. Harjoitukset antavat suuntaa ja tehotreeneistä voi laskea kisavauhteja. Toki epävarmuus kuuluu asiaan, mutta vain hippusena. Ajattelen nykyään usein ennen kisaa hyvin menneitä harjoituksia, joihin voin peilata odotuksiani.

Myös olosuhteet vaikuttavat kisatulokseen, joten odotettua heikompi tulos ei ole koko totuus. Siksi käyn kisan jälkeen läpi, miten kulki, millainen oli sää ja reitti. Tämä analysointi helpottaa tuleviin kisoihin valmistautumista. Eli odotettua laimeampi tulos ei ole synonyymi sille, että olen ihan paska.

Sekin ajatus lohduttaa, että huonosti mennyt kisa on usein hyvä treeni.

Vatvomisen vähentäminen

Kisapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä yritän keskittyä muihin asioihin. Mietin kisaa sen verran, että suunnittelen sään mukaisen pukeutumisen, kulkemisen kisapaikalle ja mitä syön/tankkaan. Mutta kun nämä päätökset on tehty, yritän olla jossittelematta niiden kanssa. Toki viime hetken muutoksia voi aina tulla, mutta niihin reagoidaan sillä hetkellä eikä etukäteen panikoimalla.

Säätilannettakaan ei tarvitse katsoa varttitunnin välein, eihän se siitä miksikään muutu. Moniin asioihin voin itse vaikuttaa, mutta en säähän.

Olen myös niitä ihmisiä, joiden ei kannata jakaa ennakkoon tarkkoja kisatavoitteita sosiaalisessa mediassa. Se luo minulle vain ylimääräisiä paineita. Juoksujuttuja on toisinaan kiva lukea ja seurata, mutta muiden somepäivitysten selaamisen vähentäminen on ollut yllättävän helpottavaa.

Meillä jokaisella on omat taustamme ja tavoitteemme. On myös osattava olla iloinen muiden puolesta, vaikka itsellä menisikin penkin alle – se on katseen kääntämistä pois omasta navasta ja voi olla yllättävän avartavaa.

Lähdössä Turussa. Ihan pieni kauhu kävi mielessä, mutta sitten pitikin jo juosta. Kuva: Nina Poppius

Varmuus vähentää jännitystä 

Olen ollut tänä vuonna virallisesti viivalla kolme kertaa ja kerran epävirallisesti. Kolme neljästä lähdöstäni ovat olleet tavallista helpompia. Olen nojautunut muun muassa yllä listaamiini ajatuksiin ja keinoihin, ja ne tuntuvat vähentävän jännitystäni. Myös korona-aika on tuonut kisaamiseen uuden tulokulman: minä pääsen juoksemaan, saan juosta ja on kilpailtava, kun voi. Ja mikä tärkeintä: olen terve.

Vaikka en vähättele juoksun merkitystä elämässäni enkä tavoitteiden tärkeyttä, lohtua huonoina hetkinä tuo se, ettei maratonennätys ole elämäni tärkein saavutus – ehkä! Eli kun juoksujalkani toisinaan ontuu, keskityn hetkeksi muihin asioihin.  

Sillä viivalle on sitä mukavampi mennä, mitä paremmassa kunnossa on. Ja varmuus vähentää jännitystä.