Niken Vaporfly-lenkkarit pääsivät kunnon testiin kympin kisassa Vantaan Hakunilassa. |
Juoksin tämän kevään ensimmäisen kilpailun maantiejuoksucupissa lauantaina Vantaalla. Kisamatkaksi valikoitui kymppi, sillä kevään päätavoitteeni on maraton, ja mikä buustaakaan paremmin maratontreeniä kuin kympin kisa.
Alkuviikosta tehty kisavauhtinen kolme kilometriä sujui sen
verran raskaasti, että tiesin jo lauantaina viivalla seisoessani, että uutta ennätystä tuskin juoksisin, vaikka olosuhteet olivat priimaa. Muutamaa lumisen jäistä
kohtaa lukuun ottamatta reitti oli sula, aurinko paistoi eikä tuulikaan juuri puhallellut.
En siis ollut lähdössä enkkajahtiin, vaikka tiesin, että hyvänä
päivänä uusi kympin ennätyskin olisi mahdollinen. Edellisenä viikonloppuna
juostu pitkä kiihtyvä lenkki ja perusmaratontreeni tuntuivat kropassa eikä
mielikään ollut ihan kisataajuudella.
Maltilla matkaan
En myöskään juuri jännittänyt kisaa, vaikka toki pidin kisarutiineista kiinni. Söin sopivan aamupalan, join urheilujuomaa ja
rauhoitin syömisen ja juomisen hyvissä ajoin ennen kisaa. Juoksin kolme kilsaa
verkkaa ja otin muutaman aukivedon. Viivalla seisoin harvinaisen rauhallisena.
Maantiejuoksucupissa kaksi ensimmäistä kilometriä ovat alamäkivoittoisia,
joten juoksen ne yleensä kisavauhtia hieman kovempaa. Nytkin kilometrit sujahtivat noin 4.14-vauhdilla. Enkkakympilläni vedin jo nämä kilometrit selkeästi kovempaa. Seuraavilla kahdella kilometrillä tasasin vauhtiani, yritin valita
mahdollisimman suoran juoksulinjan ja olla jäämättä pussiin muiden juoksijoiden taakse. Meno tuntui ihan hyvältä, mutta kisanälkä oli kateissa.
Ylämäki haastaa
Viides kilometri reitillä alkaa nousulla, ja se oli
ensimmäinen kova kohta. En säästellyt itseäni mäessä, ja siinä olinkin todella lujilla. Mäen päällä vauhti hidastui ja ylämäessä ohitetut
kanssakilpailijat tulivat heittämällä ohitse. Hengityselimeni tekivät tiukkaa työtä:
ylärekisterillä juokseminen on itselleni todellista epämukavuusalueella
olemista. Vaikka olen harjoittelussani keskittynyt parantamaan tätä osa-aluetta, määräänsä enempää sielläkään ei kehitystä tapahdu.
Vitosen käännöskohtaan saakka yritin pitää vauhtia kohtuullisena. Viides kilsa menikin kellon mukaan aikaan 4.25. Tänään ei todellakaan laiteta enkkaa uusiksi. Vitosen väliaika kertoi samaa: 21.37, joka oli 22 sekuntia enkkakymppiä hitaammin.
Kulmat kurtussa kohti maalia! Kuva: Petteri Jokela. |
Kisarutistus puuttuu
Askelta toisen eteen, puolet matkasta juostu. Muistutin
itselleni, että tänään oli tarkoitus juosta hyvä
kisakymppi. En saisi antaa periksi ja kadottaa vauhtia ihan kokonaan. Kuudes
kilsa meni samoja vauhteja kuin vitonen. Sain alamäestä voimaa seitsemännelle kilsalle, mikä
olikin toisen puolikkaan nopein kilometri, 4.16. Tämä tuli tärkeään saumaan.
Matkaa maaliin oli vielä kuitenkin kolme kilometriä. Tuntui
sille, että kaikki eväät oli syöty, enkä saanut itsestäni enempää irti. Kroppa painoi, pylly painoi, enkä ollut päässyt vielä edes anaerobiselle kynnykselle. Päätin
juosta mahdollisimman varmasti, yrittää olla ajattelematta mitään, pysyä
kanssajuoksijoiden peesissä, vaikka vaikeaa se oli.
Viimeiset kilometrit odotinkin oikeastaan vain maalia. Kahdeksas kilometri oman kellon mukaan aikaan 4.25. Kaksi
rupuista kilsaa jäljellä! Odotettavissa olisi ylämäkeä ja pientä vastatuulta. Huh, on
se kymppi vaan kova matka!
Kolmanneksi paras kympin tulos
Yritin olla panikoimatta hengitykseni kanssa, juosta
varmasti ylämäkiosuuden ja panostaa loppukiriin, jonka aloittaisin, kun kääntyisin
Luotikujalle. Yhdeksäs kilsa aikaan 4.24. Kelloni näytti minun juosseen 39 minuuttia 8 sekuntia. Nopealla matematiikalla laskin, että jos en nyt
ihan kompuroimaan alkaisi, loppuaika tulisi olemaan kirkkaasti 43-alkuinen.
Loppukirissä en juossutkaan enää aikaa vastaan, mutta
sain sentään anaerobisen kynnyksen rikki. Maali oli tervetullut helpotus
tänäänkin. Loppuajakseni tarkentui 43.28, mikä on kolmanneksi paras
kympin aikani ikinä! Marraskuussa juoksemastani ennätyksestäni 42.54 jäin reilun puoli minuuttia.
Perspektiivi kohdalleen
Ihminen on siinä mielessä outo olio, ettei mikään toisinaan tunnu riittävän. Kisan jälkeen spekuloin hetken, olisiko pitänyt kuitenkin yrittää
juosta kovempaa, mutta palautin itseni maan pinnalle melko nopeasti. 43.28 oli
tämän päivän kunto ja treenikuorman kanssa hyvä veto. Näissä mietteissäni pullautin itseni myös ulos juoksukuplasta,
ja muistutin itseäni, missä maailmantilanteessa Euroopassa eletään.
Muutaman kilometrin verkan jälkeen kroppaan hiipi merkillinen tyyneys ja mieli asettui kohdilleen. Oli tärkeää avata kisakausi. Huomaan jälleen, miten olennainen osa harjoittelua kisat ovat. Jälleen kerran oli myös kiva nähdä juoksugenreä. Jollekin ehdin jo tosin uhota, että jos en enää asettaisikaan itselleni juoksutavoitteita ja ottaisin vähän rennommin – mihin sain vastauksen, että olen kyllä kuullut tuon aikaisemminkin.
En taida vieläkään malttaa!
Kommentit
Lähetä kommentti