Iloinen tulosyllätys kympin katukisassa

Osallistujat saivat myös kisapaidan. Juoksin itse hihattomassa.

Ruotsi-ottelun yhteydessä järjestettiin ensimmäistä kertaa kaikille avoin kymmenen kilometrin katujuoksu. Kun kuulin tapahtumasta keväällä, ilmoittauduin nopeasti mukaan, ja syyskuun kolmas päivä oli merkattu kalenteriini hyvissä ajoin.

Kisapäivän olosuhteet suosivat juoksijaa. Kesän helteet olivat historiaa, ja sää oli sopivan viileä. Mittarin elohopea nousi vain reiluun kymmeneen asteeseen. Kisan reitti oli profiililtaan melko tasainen, ja minulle helsinkiläisenä myös erittäin tuttu.

Myös ajankohta oli itselleni lähes täydellinen: startti tapahtuisi lauantaiaamuna kello kymmenen. Ja lähtöpaikalle oli meiltä kotoa vain muutama kilometri.

Kädet tärisee

Vaikka olosuhteet olivat erinomaiset ja vaikka oma kuntokin vaikutti treenien perusteella olevan nousussa, olisin voinut tehdä melkein mitä vain tunti ennen lähtöä, ettei minun olisi tarvinnut mennä juoksemaan. Jännitin kisaa poikkeuksellisen paljon: kun kiinnitin numerolappua paitaani hakaneuloilla, käteni tärisivät.

Lisäksi säädin sykevyön, numerolapun ja vessassa käyntien kanssa niin, että lopulta ajattelin, että pelkkä lähtöviivalle pääseminen taitaa olla päivän suurin tavoitteeni.

Vahva alku

Hymy oli kateissa h-hetken koittaessa, mutta matkaan sentään pääsin. Startti tapahtui Olympiastadionin vierestä, ja reittiin perehtyneenä tiesin, että ensimmäinen kilometri olisi alava ja nopea. Laskettelin siis varsin huolettomasti kohti Vauhtitietä, enkä hätkähtänyt, vaikka ensimmäinen kilometri menikin noin 4.06-vauhtia.

Juoksu oli tuntunut jo verkoissa kevyeltä, ja sitä se oli myös kisan ensimmäisillä kilometreillä. Kun toinen kilometri meni kelloni mukaan 4.16-vauhtia, en vieläkään ajatellut vauhdin olevan liian kova. Juoksutuntuma oli hyvä, jalat kevyet ja syke maltillinen. Minulla oli myös suunnilleen saman vauhtista seuraa, joten pieni kisailu antoi jo alkumetreillä buustia.

Hymyni ei ole herkässä kahden kilometrin kohdalla. Kuva: Teemu Planting.

Kisoissa seuraan kilometrejä ja vauhtia jonkin verran sykemittarista, mutta vain suuntaa antavasti. Lauantain kympillä minulla oli pitkiä pätkiä, etten katsonut kelloon lainkaan, vaan annoin mennä. Kolmas kilsakin meni ajateltua kovemmalla eli noin 4.15-vauhdilla.

Töölönlahden rannan ja musiikkitalon viereisen suoran jälkeen reitti kaartui kevyenliikenteen baanalle. Olin varautunut siihen, että tuolla pätkällä kello voisi sekoilla, koska sen verran tiukkaa kiveä on reitin ympärillä. Neljäs kilsa napsahti kellon mukaan ajassa 4.20. 

Puoliväliin lähes enkkavauhtia

Puoliväliin oli kilsan verran, ja olin juossut tavoitevauhtiani nopeammin. Päässäni kummitteli kuitenkin vielä alkukesästä Forssassa juostu kymppi, joka meni ajateltua huonommin (nettotulos 44.45). En uskaltanut täysin luottaa siihen, että kunto kantaisi.

Pelkäsin etukäteen, etten kuitenkaan ollut juossut tarpeeksi tasavauhtisia reippaita lenkkejä. Minimitavoitteeni olikin juosta tänään alle 45 minuuttia, mutta jos juoksisin 43-alkuisen tuloksen, olisi erittäin tyytyväinen.

Baanalla oma kisakeskittyminen herpaantui hetkeksi, kun kärkijuoksijoita alkoi tulla käännöksen jälkeen vastaan, ja sitten omia tuttujakin. Kannustin heitä, ja sitten taas muistin, että piti juosta omaakin kisaa. Viiden kilsan kohdalla katsoin kelloa: väliaika noin 21.30. Olin lähes enkkavauhdissa, mitä ihmettä! 

Löysät pois!

Kuudennen kilometrin alussa oli pieni nousu. Olin juossut lähes samaa tahtia tummahiuksisien naisen kanssa, joka kuitenkin taisi jäädä musiikkitalon mäessä. Vedin vitosen väliajasta innostuneena pikku nyppylän vahvasti. Sen jälkeen pääsin laskettelemaan Mannerheimintien vieressä kulkevaa kevyenliikenteenväylää kohti Oopperataloa, jonka kulmilta reitti kääntyi oikealle ja sitten taas kohti Olympiastadionia ja Töölön pallokenttiä.

Viides ja kuudes kilometri meni noin 4.25-vauhtia. Olin ottanut ne varmasti. Syke ei huidellut vielä anaerobisella kynnyksellä, joten päätin lisätä vauhtia. Seitsemäs kilometri napsahtikin ranteessa aikaan 4.11, eikä virallinen kilsatolppakaan ollut kaukana.

Kolme kilometriä maaliin. Tässä kohtaa kävi mielessä, että jopa uusi ennätys voisi olla mahdollinen. Olin juossut edellisen kymmenen kilsan ennätykseni 42.54 edellisen vuoden marraskuussa maantiejuoksussa Vantaan Hakunilassa. 

Keskittymistä vauhdin pitämiseen

Kahdeksannen kilometrin loppupuolella oli kuitenkin pieni nousu jäähallin edessä. Vaikka voimia olikin vielä jäljellä, tässä vaiheessa piti käskyttää lihaksia. Mäen jälkeen oli onneksi lasku, jossa sain taas lisättyä vauhtia. Ranteessa kilometri napsahti aikaan 4.17.

Viimeiset kaksi kilometriä. Oli pakko keskittyä vain siihen, että sain pidettyä vauhtia yllä. Anaerobinen kynnykseni oli napsahtanut edellisellä kilsalla rikki, ja kuulin myös omasta äänekkäästä hengityksestäni, että syke oli yli tuon kynnyksen. Tiesin kuitenkin, että edessä olisi Vauhtitien tasainen pätkä, joka laskisi kaupunginpuutarhalle. Siitä olisi enää vajaa kilometri maaliin. Yhdeksäs kilsa kellon mukaan 4.17.

Viimeinen kilometri ei ole koskaan kympillä helppo. Ysin kilsatolpalla aikaa oli kulunut noin 38 minuuttia ja 48 sekuntia. Jos en kaatuilemaan alkaisi, tuloksen pitäisi alkaa 43:lla. Uuteen enkkaan ei ollut enää tässä vaiheessa mahdollisuuksia, sillä en jaksaisi juosta viimeistä kilsaa riittävän kovaa. Olin jo nyt limiteilläni.

Reitti kulki keskellä Helsinkiä.

Viimeiset rutistukset

Pyrin edelleen pitämään vauhdin, keskityin juoksuasentooni ja siihen, etten jännittäisi hartioitani. Käsilläkin yritin kovasti tehdä töitä. Käännös kohti Olympiastadionia, jonne oli kuitenkin kavuttava vielä yksi pieni mäki. Tuttu kannustaa, ja joku huutaa: ”Hyvä Suomi-nainen!”. Naurattaisi, ellen olisi niin kovilla.

Mäen vedän väkipakolla, aika juoksee, ja niin minäkin. Tervehdin uusilla lenkareillani stadionin tiilenpunaista mondoa. Maalisuoralla napsahtaa 43 minuuttia täyteen. Yritän lisätä vauhtia, jotta sekunteja ei tulisi paljon päälle. Oman kelloni pysäytän ajassa 43.20.

Päällimmäinen tunteeni on riemu siitä, ettei vauhtini hiipunut viimeisillä kilometreillä.

Virallinen bruttoaikani on 43.22 ja nettoaika 43.14, joka on toiseksi paras kympin tulokseni. Jään ennätyksestäni lopulta vain 20 sekuntia. Treenien perusteella ajattelin olevani hyvässä kunnossa, mutta koskaan ei voi tietää, miten kisassa onnistuu.

Heikoin lenkki ja onnistumisen ilo

Päivän heikoin lenkki oli pää, sillä kisajännitykseni oli tälläkin kertaa ihan omaa luokkaansa. Se muistutti lähinnä kauhua, eikä helpottanut, vaikka kuinka yritin ennen kisaa järkeistää itselleni, etten ole menossa juoksukilpailua pahempaan paikkaan.

Mutta jälleen kerran kisa osoitti sen, että kun fysiikka kestää, kestää myös pää. Vaikka en alkukilsoilla uskaltanut uskoa hyvään tulokseen, kilometrien myötä hyvä fiilis lisääntyi ja epäonnistumisen pelko alkoi muuttua orastavaksi iloksi onnistumisesta. Kun kroppa oli vahva ja kunto kantoi, psyykkinen puoli alkoi väkiselläkin vahvistua ja sitä kautta tuli myös itseluottamusta loppukilometreille. Ei paha!

Ystäväni Sanna totesi varsin osuvasti kisan jälkeen, että juoksemiseen kuuluvat tunteet. Nekin vain pitää kestää. Ja tätä kestävyyttä itseni pitää vielä harjoitella.

Kolikon toinen puoli on onneksi se, että jos jännitän kisoja, osaan myös iloita onnistumisistani samalla vimmalla. Kympin nettotulos 43.14 oli todella myönteinen yllätys, enkä millään muotoa himmannut iloani.

Sillä onnistumisista kannattaa iloita tuoreeltaan.