Matkat


Monte delle Rezzen huipulla systerin kanssa. Kuva: Marika Krohns.

Hyvää kannattaa odottaa - paluu Livignoon

SporttiOravien leiri Italian Livignossa alkoi tiistaina 5. heinäkuuta. Kuten jo aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, etkoilimme pienellä porukalla viikon paikan päällä ennen leirin alkamista. Maanantaina, leirin aattona, matkustimme naapuriin eli Sveitsin Sankt Moritziin. Siellä olisi mahdollisuus tehdä ratatreeni, sillä Livignon urheilukentällä jatkui remontti, emmekä voineet käyttää ratoja.

Mutta, ah, mikä syy päästä Sveitsiin. Tajusin automatkalla jylhiä Toblerone-vuoria katsellessani, etten ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sveitsissä! Näissä maisemissa kulkee myös Bernina Express -juna, ja näimmekin tämän punaisen kiipijän puksuttavan radallaan. Kyseinen junarata on muun muassa upeiden maisemiensa ja vuoristoisen reittinsä takia myös Unescon maailmanperintökohde.

Sankt Moritz tunnetaan paikkana, jossa myös maailman huippujuoksijat Ingebrigtsenien veljeksistä Topi Raitaseen ovat harjoitelleet ja piikanneet kisakuntoaan. Olikin jotenkin juhlava tunne päästä samoihin maisemiin kuluttamaan omaa tossuaan.

Tämä kaaren alta on moni huippujuoksijakin juossut. 

Treenisuunnitelma uusiksi

Ikävä kyllä, pelkkä klassikkokenttä ei takaa sitä, että oma treeni menisi spekseihin. Suunnitelmani oli juosta viisi kertaa 600 metriä kahden minuutin palautuksella sekä lisäksi muutama rennompi 200 metrin veto. Ensimmäinen veto tuntui järkyttävältä: kroppa oli raskas, reidet tukossa ja 400 metrin jälkeen koko keho vaikutti olevan yhtä maitohappoa. Sinnittelin loppuun saakka, mutta jäin tavoiteajastani viisi sekuntia. Lähdin vielä toiseen vetoon parin minuutin jälkeen, mutta tunne ei ollut yhtään parempi, ja etusuoran vastatuuli hyydytti vauhdin. Jäin 12 sekuntia tavoiteajastani.

Nostin kädet pystyyn. Suunnitelma oli muutettava. En halunnut tinkiä vauhdistani, joten tuplasin palautuksen ja lyhensin vedon 400 metriin. Tämä toimi. Seuraavat pari vetoa juoksin samoilla spekseillä. Ennen 200 metrin vetoja pidin kuuden minuutin sarjapalautuksen, ja sen jälkeen juoksin neljä vetoa kolmen minuutin palautuksella.

Kun harjoitellaan korkealla, täytyy olla ekstra tarkka treenien ja juoksutuntuman kanssa. Sen sijaan, että vetää jonkin harjoituksen hampaat irvessä tai alkaa nirhaamaan ranteitaan auki, kannattaa muuttaa harjoitusta. Oma nihkeä kulkuni johtui todennäköisesti vähähappisesta ilmanalasta, alipalautumisesta, ja sääkin oli yllättävän lämmin ja tuulinen. Vaikka itseäni ensin harmitti, ettei juoksu kulkenut toivotulla tavalla, sain loppujen lopuksi tehtyä hyvän harjoituksen.

Tämä neuvo Sankt Moritzin kentän katoksessa jeesasi pahimman treenivitutuksen yli.

Murmelit ja muut eläimet

Tiistaina aamupäivällä juoksin salille, tein perusvoimatreenin ja verkat päälle. Iltapäivällä tulivat leiriläiset ja teimme yhdessä halukkaiden kanssa kevyen verryttelylenkin. Oli ihana nähdä, miten innokkaita leiriläiset olivat. Itse onnistuin vetämään lipat asvaltilla, kun jalka töksähti kivenmurikkaan, mutta selvisin asvaltti-ihottumalla.

Keskiviikkona aamupäivällä leirin juoksuosasto lähti kohti Val Federiaa eli laaksoa, jossa yksi tärkein tehtävämme oli bongata murmeleita. Nämä sympaattiset otukset pitävät kimeää ääntä muun muassa varoittaessaan lajitovereitaan lähestyvästä uhasta. Murmelit kuuluvat muuten oravien heimoon – mikä on hauska yksityiskohta, sillä olemmehan Oravamäkien leirillä.

Tulisin hulluksi, jos minulla olisi samanlainen kello kaulassa!

Näimme lopulta monta murmelia, rinteillä laiduntavia lehmiä ja muutaman aasin. Nousimme sekä juosten että kävellen rifugioon eli paikalliseen virkistäytymispaikkaan, josta sai ostaa muun muassa kahvia ja leivoksia. Pihapiirin kaksi kissanpentua lumosivat meidän välittömästi, ja ne paljastuivat myös cappuccinon ja herkkujen ystäviksi. Muutama koira vahti pentujen touhua veljellisesti.

Kaikkine taukoineen matkamme rifugioon kesti reilusti yli tunnin. Paluumatka oli lähes pelkkää laskettelua alas, joten se sujui rivakasti noin 40 minuutissa. Retken kokonaiskilometrit olivat noin 15,5. Iltapäivällä teimme vielä verkat ja Maijan ohjaamana venyttelyjä, koordinaatioliikkeitä ja kevyitä juoksuvetoja.

Kissanpennut lumosivat meidät välittömästi! Kuva: Sari Taipale.

Kissa kahvikupilla.

Alamäkijuoksun huumaa

Torstaina köröttelimme paikallisbussilla Forcolan suuntaan leirintäalueelle, josta lähdimme kohti Rifugio Tridentinaa. Määränpäämme sijaitsee Passo Forcolassa aivan Italian ja Sveitsin rajalla. Sen ohitse kulkee myös maantie, joka vie muun muassa Sankt Moritziin.   

Alkumatka oli nousuvoittoinen, mutta ylämäkiosuudet olivat loivia ja polku helposti juostavaa. Jyrkempi nousu oli vain Tridentinaan, mutta se oli myös lyhyt. Rifugiossa joimme cappuccinot, söimme suklaata ja täydensimme vesivarastot.

Paluumatkalla pääsin taas eräänlaiseen alamäkijuoksun huumaan: ensin hiekkapohjaisia polkuja pitkin ja sitten kevyenliikenteenväylää hotellille saakka, sillä emme ottaneet paluumatkalla paikallisbussia. Päivän kilometrit noin 23,5.

Kohti Forcolaa. Kuva: Sari Taipale.

Ryhmäkuva rifugion terassilla. Kuva: Suvi Eskola.

Revanssi Sankt Moritzissa

Perjantaina sain revanssin Sankt Moritzissa. Matkustimme tällä kertaa Sveitsiin bussilla, mikä olikin omanlainen kokemus. Serpentiinitiellä selkä menosuuntaan istuessa minulle tuli lievästi huono olo, joten vaihdoin paikkaa, katsoin tiukasti eteenpäin ja toivoin, että kuvotus helpottaa radalla.

Näin onneksi kävikin. Suunnitelmani oli juosta neljä kertaa 1600 metriä, ensimmäinen veto maltillisesti ja loput noin puolimaratonvauhdilla. Meitä oli kolme leiriläistä, jotka tekivät tämän harjoituksen, ja saimme toisistamme veto- ja peesiapua. Juoksimme lopulta kolme kertaa 1600 metriä kahden minuutin palautuksella ja lopuksi vielä tonnin, jossa jokainen otti vähän enemmän itsestään irti. Ensimmäinen noin mailin veto meni ajateltua reippaammin, joten osittain siksi jätimme viimeisen vedon tonniin.

Säiden herra oli tässä treenissä kanssamme, sillä Sankt Moritziin oli luvattu vesisadetta ja ukkosta. Kun saimme vetosettimme tehtyä, pisaroi kevyesti ja pahin sade alkoi, kun vaihdoimme vaatteet kentän katoksessa. Sade kuitenkin lakkasi nopeasti, ja koko meidän poppoo pääsi vielä nauttimaan piknikistä järven rannalla ennen paluuta Livignoon.

Ryhmäkuva treenin jälkeen.

Lidlin kautta piknikille – Sveitsi on aika hintava maa. Kuva: Pertti Haapamäki.

Viimeinen tonni! Kuva: Panu Kanervo.


Verttitonni viikonlopun aluksi

Viikonlopun aloitimme tunkkaamisella. Käytimme jälleen paikallisbussia, jolla huristelimme reittimme lähtöpisteeseen. Nousumetrejä olisi noin 1000, eli kipuaisimme vuoren rinteellä kulkevaa polkua yli 2800 metrin korkeuteen Monte delle Rezzen huipulle.

Päivä oli kesäisen lämmin. Maija oli ohjeistanut, että juomaa ja energiaa pitää olla pariksi tunniksi mukana. Hiki alkoi virrata itselläni jo nopeasti, joten join säännöllisesti juomaliivini lötköpulloista. Toisen olin täyttänyt hiilihapollisella vedellä, jotta matkassa olisi myös suolaa imeytymisen takia. Noustessa hiilihapot eivät kuohuneet, mutta juostessa olisi voinut olla toisin.

Pidimme säännöllisesti juoma- ja energiataukoja. Nousun aikana imin yhden geelin, jossa oli myös suolaa. Auringon suojaksi laittamani lipan jouduin ottamaan päästä pois, sillä se hiosti ikävästi. Onneksi olin laittanut hyvän aurinkorasvakerroksen myös kasvoihin.

Monte delle Rezzen huipulle vievä polku oli mukavaa tunkattavaa. Minulla ei ollut sauvoja, mutta pärjäsin hyvin ilman niitä. Toisinaan tuin käsilläni reisiä ja muistin askeltaessani painaa kantapään maahan, jotta pohkeet eivät kuormittuisi liikaa.

Monte delle Rezzen huipulla! Kuvaaja tuntematon herrasmies.

Kohti Caroselloa

En kuitenkaan ole mikään vuoriston gaselli, joten nousin tasaisen rauhallisesti ylöspäin. Reitillä oli muutama kohta, jossa valitsin askeleeni todella tarkasti, enkä katsonut sivuilleni miettien, mitä tapahtuisi, jos tuonne tippuisi. Itselläni varsinaiseen nousuun meni aikaa noin tunti ja 37 minuuttia, mutta otin siitä tauot pois.

Huipulla patsastelimme hetken aikaa, mutta kun hiki kuivui, oli jatkettava etenemistä. Loppumatka oli jälleen ihanaa laskettelemista hyvin juostavaa vuoristobaanaa pitkin kohti Carosellon huippua. Aikaa meni vajaa 25 minuuttia.

Eväs- ja vessatauton jälkeen osa porukasta jatkoi vielä matkaa, mutta itse jäin Carosellon huipulle nauttimaan auringosta ja maisemista muutaman muun kanssa. Vaikka olisi ollutkin kiva jatkaa vielä matkaa, oli jo säästeltävä jalkoja, sillä viikon päästä juoksisin puolimaratonin Suomessa.

Raskas alkunousu ja kinaa otsalampusta

Pyhäpäivän kunniaksi laitoimme sunnuntaina kellon soimaan 3.30. Nousisimme läheiselle La Parèn huipulle ihastelemaan auringonnousua. Oli yllättävän helppo nousta ylös vajaan viiden tunnin unien jälkeen, mutta nahistelimme silti takapirun kanssa, kumpi laittaa otsalampun päähän, sillä ulkona oli pimeää.

Kävelin nousun alkuun, sillä ajatus juoksemisesta ei houkutellut. Jo alkumetreillä nouseminen tuntui raskaalta, mutta odotin sen helpottavan muutaman sadan metrin jälkeen. Aamu oli myös yllättävän lämmin, ja ensin otin pois tuubihuivin, sitten hihat. Juomatauolla lähti tuulipuvun housut, ja avasin jo takkiakin.

Aamuyön pimeydessä.

Otsalampun valossa.

Edelleen nouseminen oli raskasta. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla oli otsalamppu, sillä sen valossa sain kulkea omaa tahtiani ja näin hyvin eteeni. Imaisin yhden kofeiinigeelin. Tukaluus kuitenkin vain oli ja pysyi, joten otin lopulta takin pois. Tämän jälkeen meno muuttui, ja loppunousu olikin lähes riemullista.

Tällä reitillä on oikeastaan vain yksi jyrkempi, kapeampi kohta, joka täytyy ottaa varmasti. Ilokseni huomasin, ettei tämäkään kohta aiheuttanut enää ylimääräistä kauhun tunnetta.

Olimme nousseet suunniteltua nopeammin huipulle, ja odottelimme hetken aikaa auringonnousua. Tässä kohtaa aamun epävireisyys jo nauratti. Elimistö oli herännyt. Aurinko jäi osittain läheisen huipun taakse, mutta se ei meitä haitannut. Otsalampun sai pakata reppuun.

Lähes raamatullinen hetki huipulla. Kuva: Varpu Asukas.

Lepoa ja kehonhuoltoa

La Parèlta juoksimme jo etkoviikoilta tuttua reittiä alas, mutta valitsimme sen jälkeen hieman eri polun, joka kulki alarinnettä pitkin. Polku oli jälleen hyvin juostavaa, mutta ylämäet kävelin. Otin puolivahingossa vähän kaulaa muuhun porukkaan. Tunsin reitin kolmen vuoden takaa, eikä eksymisvaaraa ollut. Lisäksi takana tuleva porukka oli kuulomatkan päässä.

Kilometrejä aamureipastelulta kertyi noin 13. Hotellilla odotti suihku ja aamupala, jonka jälkeen nukuin puoleenpäivään saakka. Iltapäivällä teimme vielä yhdessä kehonhuoltoa ja huljuttelimme jalkojamme purossa.

Jalkojen huljuttelua...

...ja kehonhuoltoa! Kuvat: Sari Taipale ja Maija Oravamäki.

Vetoja vesisateessa

Viikko SporttiOravien lerillä meni tavattoman nopeasti. Maanantaina pieni haikeus teki tuloaan. Sää oli epävakainen. Osa porukasta lähti vielä juoksemaan poluille, mutta jäin itse tekemään 10 kertaa noin 20 sekunnin reippaan kovia vetoja muutaman muun leiriläisen kanssa.

Jo verkatessamme  vesipisaroita tippui käsivarsillemme ja vetojen alkaessa yhä useampi. Lopulta satoi kohtalaisen paljon ja käsivarsia suorastaan paleli. Viimeiseen vetoon laitoimme takit päälle ja sen jälkeen lähdimme suoraan loppuverkalle. Pari kilsaa riitti, lämmin suihku kutsui.

Mielessäni kävi useaan kertaan, miten retkelle lähteneet pärjäävät sateessa. Tiesin kuitenkin, että porukka oli hyvin varustautunut. Kun sitten istuin alakerrassa kahvilla ja paikalle pölähti läpimärkiä mutta iloisia leiriläisiä, en ollut yllättynyt. Joku avasi takin, ja lattialle lurahti vesilammikko, mutta hymy ei hyytynyt.

Porukka oli käynyt suunnitelmiensa mukaisesta katsomassa vesiputouksen ja kääntynyt sen jälkeen takasin. Yhtään hapanta naamaa en nähnyt, vaikka leiriläiset olivat litimärkiä. Tämä kertoo aika paljon siitä asenteesta, mikä leirillä on. Vesisade voi hetkittäin vituttaa, mutta sen kanssa ei ole huolen häivää, kun varusteet ovat oikeat, ja tarvittaessa kaveri lainaa hanskat.

Paikallisen meijerin jäätelöt olivat lähes jokapäiväinen ilomme!

Livignon lintukoto

Livignon sporttileiri oli neljäs Maija ja Jani Oravamäen luotsaama leiri, jolle osallistuin. Vuonna 2019 olin ensimmäisen kerran Livignossa, seuraavana vuonna Syötteellä ja viime vuonna Ylläksellä. Paluuta Livignoon oli suunniteltu usea vuosi, mutta hyvää kannattaa odottaa! Oman lisänsä kuviolle antoi myös etkoilumme. Parin viikon aikana ehdin tottua hyvin ohueen ilmanalaan.

”Kun luot, luo maailma.” Tätä Lauri Viidan sitaattia voi väljästi soveltaa SporttiOravien leireihin. Asiantuntemus, ammattitaito, leiriläisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin huomioiminen, myönteisyys ja rauhallisuus sekä hyvin valitut leiripaikat ja reitit luovat erityisen ilmapiirin, omanlaisen ”maailman”, jossa jokainen huomioidaan ja myös ilot ja huolet jaetaan. Ryppyotsaisuudesta ei ole tietoakaan!

Maija, Jani ja Sanna Kullberg olivat suunnitelleet jälleen toimivan leiriohjelman, joka tarjosi erilaisia vaihtoehtoja. Jos joltakin puuttui takki, geeli tai vesipullo, jossakin oli aina ylimääräinen. Ja vaikka osa porukasta sai matkalaukun usean päivän myöhässä, siitäkään ei tullut kriisiä, vaan Maija vei porukkaa ostoksille ja tarvittavia tavaroita lainattiin ja pestiin.

SporttiOravien Livignon lintukodosta kaukana on kavala maailma. Tummanpuhuvan kevään jälkeen ainakin itselleni teki taivaallisen hyvää unohtaa hetkeksi uutiset, hengittää vuori-ilmaa, juosta sopivasti, syödä hyvin, nauraa paljon ja levätä riittävästi. Unohtaa ne asiat, joille en voi tehdä mitään, ja yrittää vaikuttaa niihin, mihin voin, kuten omaan asenteeseeni.

Kiitos Maija, Jani ja Sanna sekä Elmo-koira! Sekä tietenkin koko leiripoppoo! <3

Olen varmasti taas ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa ensi kesän reissulle!

 

Viimeisen päivällisen yllätysjälkiruoka eli sitruunatorttu.

Ei kovin ryppyotsaista touhua! Kuva: Johan Carlson.



 

2022

Maratonilta palautumista Tallinnassa

2021





Kommentit