Havaintoja

Maisemat kymppikerroksesta. Vasemmalla kuvan yläreunassa on helikopterikenttä. Näin ainakin kolme kertaa helikopterin laskeutuvan kentälle.

Sydänleikkauksesta toipilaaksi

Sydänleikkausta edeltävä viikko muistutti valmistautumista maratonille. Käytin maskia niin töissä kuin julkisissa liikennevälineissäkin. Työparini sairastui viime metreillä, joten hän paranteli itsensä rauhassa kuntoon ja palasi töihin vasta, kun minä olin jo sairauslomalla. Luin vielä huolellisesti ohjeet leikkaukseen valmistautumisesta, kävin labroissa ja pidin itseni sopivan kiireisenä, jotta stressihormoni pitäisi pöpöt loitolla.

Tammikuussa olin jo vetänyt silmäluomi- ja lakkopaniikin (pelkäsin, että lakot siirtävät leikkaustani). Olin myös saanut ikävän silmäluomitulehduksen kuukausi ennen leikkausta. Sydänleikkaukseen pitää mennä tulehduksettomassa tilassa, joten silmäluomi oli saatava kuntoon. Lopetin meikkaamisen ja hoidin silmäluomeani lähes fanaattisesti lääkäriltä saatujen ohjeiden mukaan.

Kävin myös työpsykologin kanssa keskusteluja panikoimiseeni ja kontrollin tarpeeseeni liittyen. Keskustelimme siitäkin mahdollisuudesta, että vaikka leikkaukseni jostain minusta riippumattomasta syystä jouduttaisiin siirtämään, en olisi kuitenkaan kuolemanvaarassa. Keskityin olemaan niin myönteinen kuin mahdollista.

Vaikeinta oli odottaminen

Esikäynti Meilahden Tornisairaalassa oli leikkausta edeltävänä päivänä 15. helmikuuta. Sisareni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja toiseksi korvapariksi. Kävimme leikkaukseen liittyvät asiat läpi ensin sairaanhoitajan ja sitten anestesialääkärin ja minut leikkaavan kirurgin kanssa. Minussa voimistui jälleen se tunne, että olen erittäin hyvissä käsissä. Toki myös jännitys alkoi kasvaa.

Perjantaina 16. helmikuuta minun piti olla Meilahden Leiko-osastolla 6.30. Edellinen yö meni kohtuullisen huonosti nukkuessa, ja istuinkin Tornisairaalan aulassa jo ennen kuutta. Jännitti, mutta samaan aikaan olo oli merkillisen tyyni. Sydänleikkaus vaatii monen ihmisen työpanoksen, ja leikkaussalissa ympärilläni olisi kaksi kirurgia, anestesialääkäri ja kolme sairaanhoitajaa. Jos joku estyisi, eikä korvaajaa olisi, leikkaus olisi siirrettävä.

En edelleenkään pelännyt itse toimenpidettä. Sydänleikkaus kuulostaa (ja sitä se onkin) jo niin isolta jutulta, että itseäni suojellakseni en googlettanut riskejä enkä mahdollisia komplikaatioita. Kirurgille esitin toiveen, että leikkauksen liittyvät asiat voi käydä läpi pikakelauksella. Tiesinhän jo, että rintalastani sahattaisiin auki, minut kytkettäisiin sydän- ja keuhkokoneeseen ja että sydämeni pysäytettäisiin leikkauksen ajaksi. Siinä oli jo riittämiin infoa tälle päälle.

Kaikista eniten pelkäsin edelleen sitä, että leikkaus siirtyisi ja joutuisin odottamaan uutta aikaa. Sillä koko tässä projektissa ylivoimaisesti vaikeinta on ollut lähes vuoden mittainen odottaminen.

Epäilys siitä, että sydämessäni on oikovirtaus, heräsi viime helmikuussa talviloman jälkeen. Lisätutkimukset vahvistivat epäilyksen: sydämeni eteisväliseinässä oli kookas aukko, joka olisi suljettava. Minut laitetettiin jonoon sydänoperaatioon toukokuussa 2023. Ensimmäinen yritys sulkea aukko suljinlaitteella tapahtui neljän ja puolen kuukauden päästä lokakuussa 2023, mutta se ei onnistunut. Alkoi jonottaminen kirurgiseen sulkuun eli avoleikkaukseen. Odottaminen ja epätietoisuus moukaroivat mentaalista puoltani ihan huolella.

Helpottuneena leikkaussaliin

Kun sitten kävelin operaatiopäivänä noin yhdeksän maissa aamulla kohti leikkaussalia, olin lähinnä helpottunut. Siellä minua tervehti edelliseltä päivältä tuttu anestesialääkäri. Hän varmisti vielä, että olihan maratonennätykseni 3.21, ja totesi huvittuneena, että sillä olisi varmaan päässyt Guinnessin ennätyskirjaan (reikä sydämessä juostuna). Viimeiset minuutit ennen nukahtamistani juttelimme lähinnä juoksemisesta. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Heräsin teho-osastolta perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Minut oli kytketty tarkkailulaitteisiin ja hengityskoneeseen, jonka putki esti puhumisen. Ensimmäiseksi kuulin, että leikkaukseni oli mennyt hyvin. Putki sattui kurkkuun, ja se poistettiinkin heti, kun pystyin itse hengittämään riittävän tehokkaasti. Ympärilläni hääri ihmisiä. Pyysin saada soittaa sisarelleni, sillä tiesin, ettei hän ollut vielä nukkumassa. Toiveeni toteutettiin, ja sain vaihtaa muutaman sanan. Raakuin kuin harakka, sillä ääneni oli hieman kateissa hengityskoneessa olemisen takia. Mutta viesti meni perille: hereillä ollaan, ja ota sisko-rakas lasi viiniä!

Opioideja kipuun

Kun olin ollut unessa koko päivän, seuraava yö meni satunnaisesti torkkuessa. Minulla oli ihan järkyttävä jano. Sain imeä pillillä silloin tällöin vähän vettä. Mahdollisen pahoinvoinnin takia vettä annettiin säästeliäästi. Jos joku joskus kysyy, mikä on lempijuomani, voitte arvata vastaukseni. Oikeastaan koko yön odotin, että saan aamulla mehukeittoa. Minulla oli nälkä!

Teho-osastolla sain kipulääkettä eli opioideja suoraan suoneen. Suurin kipu tuntui hartioissa. Opioidit poistivat kivun hetkessä ja humauttivat minut puoliuneen. Olin sisäistänyt edellisenä päivänä kuulemani ohjeen, että kipua ei tarvitse sietää, vaan pitää pyytää lisää lääkettä. Minähän pyysin. Sen verran tokkurassa olin koko yön, että kun luulin nukkuneeni ainakin puoli tuntia, oli kulunut vain viisi minuuttia. Näin sängystäni kellon, jonka viisarit tuntuivat liikkuvan kovin hitaasti. Odotin aamua ja mehukeittoa. Mutta tiesin, että suurin odotus oli päättynyt.

Vähän tiloissa!

Elämäni biisi

Just a perfect day, drink Sangria in the park, then later, when it gets dark, we go home... Mietin lokakuussa suljinlaiteoperaatioon mennessäni, mikä olisi elämäni biisi. En löytänyt vastausta. Kirurgisen sulun jälkeen tiedän: Lou Reedin ”Perfect Day” vuodelta 1972. Just a perfect day, feed animals in the zoo, then later a movie too, and then home...

Kuulin biisin aikoinani ensimmäistä kertaa, kun kävin katsomassa ”Trainspotting”-elokuvan vuonna 1996. Leffa kertoo heroiiniriippuvuudesta irti pyrkivästä skotlantilaisesta kaverista. Muistan, että elokuva oli rankka, mutta se teki vaikutuksen minuun. Sairaalassa pötkötellessäni biisi vain alkoi soida päässäni, ja vaikka minun opioidi-kokemukseni rajoittuvatkin vain teho-osastolla saatuihin kipulääkkeisiin ja vaikka suurin addiktioni onkin juoksu, biisin päässä soimisessa oli jotain tragikoomista.

Minut siirrettiin vuodeosastolle seuraavana päivänä leikkauksesta. Anestesialääkäri kävi vielä kertomassa leikkaukseni yksityiskohdista. Eteisväliseinäaukkoon ei ollut tarvinnut laittaa paikkaa, vaan se saatiin suljettua ompeleilla. Samalla myös kolmiliuskaläppään laitettiin muutama ommel, sillä sydämen oikean puolen kuormituksen takia myös kolmiliuskaläppä oli ollut kovilla.

Navalnyin kuolema

Sain oman huoneen sydänkirurgian vuodeosastolta Tornisairaalan kymppikerroksesta. Puitteet olivat erinomaiset. Ikkunasta avautui maisema Helsingin kattojen ylle ja horisontissa siinsivät niin Olympiastadionin torni, Linnanmäki kuin Kallion kirkkokin. Fysioterapeutti tuli heti tapaamaan minua, ja sairaanhoitaja antoi minulle omat tavarani.

Minulta oli mennyt perjantai ohi myös uutisten osalta. Huoneessani televisiota katsoessani järkytyin tajutessani, että ihmiset veivät kukkia muistopaikoille Venäjällä, koska Aleksei Navalnyi oli kuollut. Oh, it's just a perfect day, I am glad I spent it for you, it's just a perfect day, you just keep me hanging on, you just keep me hanging on...

Vuodeosastolla fysioterapeutti kehoitti minua istumaan, jos suinkin pystyisin. Vaikka peti veti puoleensa, istuin lopulta tuolilla koko loppuillan, puhuin puhelimessa, somettelin, vastailin viesteihin ja katsoin teeveetä. Sain ensimmäisen kiinteän ruuan ja vielä iltapalankin. Just a perfect day, problems all left alone, weekends on our own, it's such fun...

Kaikki ateriat tuotiin suoraan nenän eteen. Minun ei tarvinnut kuin syödä.

Hyvä kunto edistää toipumista

Lupasin sisarelleni, että kirjoittaisin blogissa siitä, miten suuri merkitys hyvällä fyysisellä kunnolla on tällaisessa operaatiossa. Jo pelkkä leikkaushaavan tekeminen on elimistölle valtava stressitila. Kun on valmistautunut leikkaukseen hyvin ja pitänyt itsensä hyvässä fyysisessä kunnossa, myös leikkauksesta toipuminen on yleensä nopeampaa. Lisäksi operaation jälkeinen tehohoito on vaativaa. Vaikka minulla on edelleen juoksijan peruskestävyys ja lihakset, tehohoito oli myös minulle rankkaa. Kun tilalleni laitetaan hauraampi ihminen, voitte kuvitella, miten käy.

Sairaalajakson aikana sain kuulla lääkäreiltä ja hoitohenkilökunnalta hyvää palautetta toipumisestani. Happiarvoni olivat sitä luokkaa, kun en olisi leikkauksessa ollutkaan, sain vain kerran beetasalpaajatabun, koska syke pysyi riittävän matalalla muutenkin. Joku hoitajista oli sanonut lääkärille, joka kiersi osastolla maanantaina, että siellä se istuu omassa huoneessaan niin kuin mitään ei olisi tehtykään.

Oma terveys (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen) on mielestäni yksi tärkeimmistä pääomistamme, ja siihen kannattaa panostaa. Sitten on toki niitä asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa ja jotka eivät ole meidän käsissämme. Sekin on hyväksyttävä.

Erityiskiitokset

Tämä ”maraton” päättyi maaliin 16.2, ja nyt edessä on kuukausien toipilasaika. Lämmin kiitos jokaiselle, joka on taivaltanut kanssani tätä matkaa, nostanut pystyyn, kun olen kaatunut, tukenut, ymmärtänyt, kuunnellut ja myötäelänyt. Kiitos kaikista tsemppiviesteistä ja kannustuksesta – niitä on tullut paljon, ja ne ovat olleet minulle merkityksellisiä!

Tällä kertaa maaliviiva ei olisi tullut vastaan ilman HUS:n lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa. Se asiantuntemus ja ammattitaito, jolla minut vietiin maaliviivan paremmalle puolelle, on käsittämätöntä. Minulla ei ole sanoja sille kiitollisuudelle, jota sydämessäni kannan. Silti erityiskiitokset menevät Meilahden sydänkirurgian lääkäreille, sairaanhoitajille, fysioterapeuteille ja muulle henkilökunnalle, joka mahdollisti leikkaukseni ja hyvän hoitoni.

Olette ikuisesti sydämessäni – you just keep me hanging on!