Havaintoja



Juoksukirjoitusten sävystä

Luin viime viikonloppuna erinomaisen jutun, jossa aiheena oli juokseminen. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Anni Pasanen kirjoitti suhteestaan kestävyysjuoksuun.

Juttu oli rakennettu – taitavasti – niin että alussa olivat jo ainekset sankaritarinalle: kymmenien tuhansien ei-tavoitteellisten juoksukilometrien jälkeen toimittaja ottaa haasteen vastaan ja alkaa harjoitella tulosrajan alittamista Kalevan Kisojen 10 000 metrille.

Kuinkas sitten kävikään – en paljasta sitä tässä, vaan aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea juttu itse.

Lajin kunnioittaminen

Pasasen jutussa on monta erinomaisuutta: vahva henkilökohtaisuus, historiallisia faktoja, rikas kieli, joka tavoittaa jopa juoksemisen rytmin. Se, mikä tekee itseeni aina vaikutuksen, on lajin eli tässä tapauksessa kestävyysjuoksun, kunnioittaminen.

Lajin kunnioittaminen, ja erityisesti maratonin, on vahvasti läsnä myös Juoksija-lehden jutussa ”Intohimona Japanin maratonjuoksu”. Kirjoituksessa Tuomas Zacheus kuvailee japanilaisten maratonharjoittelua muun muassa näin: ”Harjoittelu vaatii armotonta työntekoa, ja maraton kuvaa japanilaista yritteliäisyyttä urheilulajeista parhaiten.”

Zacheukselle itselleen juoksu on ollut suuri elämys niin kauan kuin hän on sitä harrastanut.

Uhoa ja dorkailua

Olen seurannut tällä viikolla Helsingin Sanomista kahden suomalaisparin taivallusta Alpeilla. Transalpine Run on seitsemän päivän mittainen kilpailu, jossa päiväetapit pitää suorittaa aikarajoissa. Vuoristomaasto on haastavaa ja nousumetrejä kertyy paljon. Tänä vuonna kisan pituus oli noin 236 kilometriä.

Hieno tavoite, jota varten on varmasti harjoiteltu. Tuollaiselle urakalle ei lähdetä kylmiltään, kuten ei myöskään maratonille. Jos joku muuta väittää, kertoo kyllä satuja.

Hesarin juttusarjaa lukiessani minua kuitenkin närästi paikoitellen jonkinlainen uho ja suoranainen kunnioituksen puute vaativaa kisaa kohtaan. Yksi kilpailijoista oli muun muassa jättänyt osan pakollisista varusteista pois eräällä etapilla lämpimän kisasään takia. Se, että vuorilla pitää olla mukana lämmintä vaatetta, on perusjuttu. Olosuhteet voivat muuttua nopeasti. Jos loukkaantuu ja joutuu jäämään odottamaan apua, sortseissa ja t-paidassa voi tulla äitiä ikävä, kuten eräs juoksuystäväni totesi.

Tällaisenkin ajatuksen luin: ”Pitkästä aikaa kestävyysurheilu pani herroille vähän perhosia vatsaan. Oli makeeta, kun ei maratoneista enää tule.” Ilmeisesti maratoneja ei enää jännitetä, joten lähdetäänpä Alpeille. Voi pojat, tutustukaapa vaikka japanilaiseen maratonharjoitteluun!

Toimittajan vaikutus

Kyllä minä sen uhon tunnistan: juostaan vaikka pää kainalossa maaliin. Näinhän sitä tulee itsekin hoettua. Sitä ei vain jaksaisi lukea maan suosituimman päivälehden juttusarjasta. Myös otsikot olivat paikoitellen aika raflaavia: ”Huima seitsemän päivän alppijuoksu-urakka päättyi maaliviivan ylittämiseen jalka paketissa – ”ei paljon tarvitse osua kiviin””.

Kyllä minä ymmärrän, että lukija pitää saada klikkaamaan otsikkoa. Silti. Sankaritarinan äärellä ollaan ja vahvasti. Toki myös toimittajalla on iso osuus siihen, mille matka näyttäytyy lukijalle. Ja otsikoita varmasti viilataan vielä taitossakin.

Jos kuitenkin mietit jonkun juoksujutun lukemista, etsi käsiisi Kuukausiliite ja Anni Pasasen artikkeli. Pasanen kirjoittaa: ”Ei euforiaa, ei roihuavaa kipua, ei pettymystä, ei mustuneita varpaankynsiä.”

”Minä vain juoksen.”



 

2021




2020





2018


Kommentit