Juoksu ja treeni


Ensimmäistä kertaa virallisena jäniksenä puolimaratonilla Vantaalla. Olipa oivaltava kokemus! Kuva: Jarmo Koskela.
 

Jänisjuoksu Vantaalla ja päivän oivallus

Juoksin ensimmäistä kertaa virallisena pupuna puolimaratonilla viime viikonloppuna Vantaalla. Jänisjuoksijana toimiminen on suuri kunnia. Siihen sisältyy iso vastuu, sillä jänisten tehtävä on luotsata oma vauhtiryhmänsä maaliin mahdollisimman järkevällä ja tasaisella juoksulla.

Ei ihme, että minua jännitti kisa-aamuna. Olin askarrellut itselleni rannekkeen, jossa olivat tavoiteajat kilometreittäin aina maaliin saakka. Jotta meininki ei olisi liian vakavaa ja jotta minut olisi myös helppo tunnistaa, olin kaivanut esille joskus vappujuhliin ostetut pupun korvat. Ne olisivat tällä kertaa ykkösvarusteeni.

Lauantaiaamun säätämiseen kuuluikin muun muassa korvien korjaaminen. Joku hilenauha oli irronnut, ja se piti liimata. Jo tätä säätäessäni tajusin olevani tavallista äreämmällä tuulella. Livahti muutama kirosanakin. Päätin vielä lähtötohinoissa viedä yhden paketin Postiin, mikä ei ollutkaan niin mutkatonta kuin kuvittelin. Päivän perkeleet olivatkin hyvin tuhlattu, kun pääsin Vantaalle. Oli aika kasata hermot ja keskittyä ykköstehtävään.

Pientä hapuilua vauhdin kanssa

Tavoitevauhtiryhmässäni 2.15 oli onneksi toinenkin jänis, kolmas oli joutunut perumaan viime hetkellä. Pientä jännitystä ennen lähtölaukausta aiheutti myös se, että kuulimme kilometritolppien olevan ehkä hieman väärillä paikoilla (tätä ei yleensä Vantaalla tapahdu). Kisassa ei koskaan voi juosta gps:n kilometrien mukaan, vaan aina virallisten kilometrimerkintöjen. Nyt joutuisimme hieman säätämään.

Ensimmäiset kilometrit menivätkin vauhtia hakiessa. Vertasimme toisen pupun eli Kirsin kanssa sekä kellojemme kilometriaikoja että kilometritolppien aikoja. Olimme alussa lähes sekunnilleen virallisten kilsakylttien kohdilla, mutta koska epävarmuutta aiheutti se, ovatko ne ihan metrilleen oikeassa paikassa, päätimme juosta sekunteja vähän varastoon. Vauhtia ei kuitenkaan voinut lisätä liikaa, sillä 2.15 oli bruttona eli lähtölaukauksesta mitattuna aikana tavoitteemme, emmekä saisi juosta liian kovaa.

Olin itse harjoitellut noin 6.23-kilometrivauhtia ja sitä, mille se tuntuu, jotta osaisin tunnistaa, jos meno alkaa kiristyä liikaa. Ensimmäisten kilometrien hapuilun jälkeen vauhti löytyi, ja pääsimme tasaisen taivaltamisen makuun.

Hymystä huomaa, etten ole juoksemassa omaa kisaa! Kuva: Kauko Rokala.

Puoliväliin hieman etuajassa

Ryhmämme koko vaihteli hieman. Puolivälissä tiukasti peesissämme oli kolme juoksijaa. Aikamme oli hieman päälle 1.07. Varastossa oli sekunteja melkein minuutin verran, mikä oli vähän liikaa. Hiljensimme hieman vauhtia.

Puolivälin jälkeen laitoin tarkemmin merkille, ketä juoksijoita ryhmässämme oli. Nyt olisi tärkeää luotsata tämä poppoo maaliin. Kilometrien edetessä huutelimme matkalta mukaan muutaman, joilla meinasi jo askel alkaa painaa tai mieli antaa periksi.

Meillä oli edelleen varastossa sekunteja 30-40, joita tuhlasimme huoltopisteillä ja ylämäissä. Nelisen kilometriä ennen maalia sanoin, että jos nyt tuntuu sille, että on vielä runsaasti voimia jäljellä, voi alkaa kiristää vauhtia. Ryhmästämme irtosikin pari kevyesti askeltavaa juoksijaa kiitosten kera. Me jatkoimme omaa vauhtiamme.

Psyykkaamisen merkitys viimeisillä kilsoilla

Viimeisten kilometrien aikana jäniksen roolissa korostuu psyykkaus. Kun juoksee kisaa omilla rajoillaan, mieli alkaa helposti sanomaan, että voisi sitä hidastaakin. Meidän jänisten tehtävä on ikään kuin peittää tämä mielen ääni ja täyttää tila kannustamisella: "Sinä teet sen, sinä pystyt, laske askelia, kilsa kerrallaan, meillä on muutama kymmenen sekuntia edelleen varastossa, usko itseesi!"

20 kilometrin kohdalla puskimme puheillamme jengiä eteenpäin. Huolehdimme, että ryhmämme jokainen jäsen oli tukevasti kiinni alle 2.15-loppuajassa. Tässä vaiheessa aistin enemmän tilannetta kuin katsoin enää kelloa. Porukalla alkoikin irrota loppukirivaihe, ja me Kirsin kanssa jättäydyimme ryhmän perälle. Juoksimme viimeisenä maaliin bruttoajalla 2.14.15.

Juoksu on kuin koti

Istuin muutama viikko sitten terassilla vanhan ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet moneen vuoteen, joten oli paljon puhuttavaa. Sivusimme toki myös juoksemista. Ystäväni kysyi, miltä minusta tuntuu, kun juoksen maratonia. Tyhjentävää selkeää vastausta en voinut antaa. Puhuimme myös siitä, miksi minä juoksen tai ihmiset ylipäätään. Tähänkään ei ole yhtä oikeaa tai kaiken selittävää vastausta.

Aika usein en tiedä itsekään, miksi juoksen.

Vantaan jänisjuoksun jälkimainingeissa oivalsin kuitenkin yhden asia. Juoksu on minulle kuin koti. Juoksun myötä koen tulleeni paikkaan tai tilaan, jota voin kutsua kodiksi. Se ei ole design- ja retrohuonekaluja tai kalliita maljakoita ja varjostimia. Se ei ole takkatulta ja sisustuslehtiä. 

Juoksugenreä parhaimmillaan! Hyvä ystäväni Sanna ja kisamakkarakaverini Marko samassa porukassa maratonilla Jyväskylässä. Kuva: Pertti Pernu.

Koukussa genreen

Olen elämäni aikana opiskellut useissa eri paikoissa, tehnyt töitä erilaisissa työyhteisöissä, viettänyt vapaa-aikaani eri porukoissa. Joissakin ole kokenut oloni tervetulleeksi ja toisinaan olen jäänyt ulkopuoliseksi tai ainakin hieman sivulliseksi.

Aloitin aktiivisemman juoksemisen vuonna 2010. Tavoitteenani oli juosta yksi maraton ja lopettaa siihen. Juoksen edelleen, ja takana on 15 maratonia. Yksi syy ovat ne ihmiset, joihin olen tutustunut juoksun myötä. Osa heistä on kulkenut mukanani yli 10 vuotta, osa vähän vähemmän aikaa. Joihinkin tutustuin vasta muutama päivä sitten. Yhden kanssa jaan kodin ja elämän.

Jäin yli kymmenen vuotta sitten koukkuun paitsi juoksuun myös genreen: ihmisiin, tapahtumien tunnelmaan ja tunteisiin, joita juoksu herättää. Juostessa koen olevani elossa. Jänisjuoksussa, all out -maratonilla, peruspitkikselläni. Elossa ja kotona.

Keskittyminen kellossa

Jänisjuoksijana keskittymiseni oli lähes koko ajan kellossa. Ehdimme kuitenkin sivuta energiageelien makuja ja kisan eri vaiheita, mietimme, missä kohtaa kilpailijat voisivat halutessaan kiristää vauhtia, puhuimme juomisesta ja syömisestä. Minä ja Kirsi muistelimme muutaman viikon takaista maratoniamme.

Emme pohtineet elämän tarkoitusta, emme ratkoneet maailman polttavia ongelmia, emmekä edes kenenkään henkilökohtaisia kriisejä. Katsoimme kellosta minuutteja, sekunteja, laskimme väliaikoja ja tarkistimme vauhtiamme. Yhden ainoa kerran ihastelimme syysmaisemaa, joka avautui kuultavassa valossa läheiselle pellolle auringonpilkahduksen myötä.

Päivän tehtävä lähes tehty! Kohti maalia noin 40 sekuntia ennen tavoiteaikaa.

Kohtaamisten ”taika”

Ihan siellä lopussa joku sanoi, että tuossa oli minun perheeni kannustamassa, joku toinen avautui, miten pahalta tuntui, kolmas kertoi, että ainoa tavoite on maali.

Tämä se on, yksi juoksun ”taika”: kohtaamiset. Olla tekemisissä reilu 21 kilometriä ihmisten kanssa, joita et välttämättä koskaan enää tapaa. Jokaisella on omalla matkallaan oma tavoitteensa. Saatat vielä jälkimainingeissa katsoa, kun joku jänisteltävistä ottaa pyöränsä ja lähtee kotiin, toinen nostaa tyttärensä syliin, joku kiittää.

Eihän me maailmaa pelasteta. Ei tehdä ympäristötekoja. Mutta olemme hetken aikaa toisillemme, tutuille ja tuntemattomille ihmisiä, jotka jakavat puolimaratonin verran matkaa toistensa kanssa.

Olemme elossa, joku ehkä kotonakin.

 

  

   

2021































2020






































Luo itsellesi olosuhteet





Kommentit